En ole koskaan huomannut, että perjantai 13. päivä olisi
onnen tai onnettomuuksien kannalta sen kummempi kuin muutkaan päivät. Sen
sijaan torstai 12. päivä oli ainakin tässä kuussa kohtalaisen tössäkkeinen
päivä. Ei mitään varsinaisia onnettomuuksia sattunut, mutta ei vaan oikein
lähtenyt. Mikään.
Kuljen töihin usein pääovesta, joka avautuu automaattisesti,
kun sitä lähestyy. Toisinaan käytän toista ovea, joka pitää itse
älytä avata. Eilen, torstaina 12.4., seisoskelin aamulla oven edessä ja odottelin sen avautumista. Kunnes muistin käyttää lihasvoimaani.
Ruokatunnilla painelin hissin nappia – ei tapahtunut eikä
kuulunut mitään. Hissejä on vierekkäin kaksi. Kokeilin ovea, ei avautunut. Kävelin käytävän päähän asiakaspalveluun kysymään,
tietävätkö hissin olevan epäkunnossa. Sitä oli kuulemma aiemmin korjailtu, joten kaveri lähti kanssani testaamaan. Avasi minulle sen hissin oven, jota en ollut
hoksannut yrittää avata ja painoi vielä varmuuden vuoksi nappia, jotta
hissi varmasti lähtee liikkeelle ja vie minut kolmanteentoista kerrokseen.
Kiitin posket punaisena neuvokkaasta teknisestä avusta. Hissin merkkivalolamppu oli palanut, millä voin vähän selittää avuttomuuttani ovien edessä.
Iltapäivällä minun piti käyttää neuvotteluhuoneen
tietokonetta. Koneella oli tyrkyllä kaksi käyttäjätunnusta, joiden salasanoja
en tiennyt. En myöskään päässyt syöttämään omaa käyttäjätunnustani. Siispä
soitin IT-tukeen, josta sain nopeasti avun: Salasanaa ei tarvittu, sisään pääsi klikkaamalla vaan
käyttäjätunnusta. Täsmälleen sama tunne kuin hissin oven edessä: mitä jos vain
kokeilisi avata?
Iltapäivällä, kun palasin parin tunnin työmatkalta, yritin avata työpaikan ulko-ovea flexim-lätkällä. Ei avautunut, piipasi vaan. Huomasin lopulta näyttäväni avainläpyskää väärälle lukijalle. Olin jo kurkistellut oven ikkunoista hölmistyneenä sisään, joten samainen
asiakaspalveluihminen, joka ohjasi minut ruokatunnilla hissiin, ehti ystävällisesti tulla avaamaan ovea. En tuntenut itseäni viisaaksi. Mietin, pitäisikö minun maineeni parantamiseksi mainita hänelle, että olen Simon lukion ensimmäinen kuuden ällän ylioppilas vuodelta 1980.
Entisessä työpaikassani kaikki valot toimivat tunnisteilla:
kun meni vaikkapa vessaan, valot syttyivät automaattisesti. Aika usein – myös muulloin
kuin torstai 12. -tössäkepäivisin – seisoin kotona pimeässä vessassa ja odottelin
valojen syttymistä. Tai pidin käsiä hanan alla ja odotin, että vesi alkaa juosta.
Vessassa ei onneksi ole yleisöä. Paitsi joskus oli ottokoira-Rasmus, joka
seurasi minua kaikkialle. Joskus se unohtui pimeään vessaan, kun suljin
poistuessani huomaamatta oven. Rasmus-riepu oli vaan (nolona? vai ovelana? vai kostoksi?) hiljaa vessassa, vaikka hädissäni etsin
ja huutelin, että mihin se lemmikkikaverini on kadonnut…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti