lauantai 29. heinäkuuta 2017

Pyöräreissu 2017, päivä 3: Pieksämäki – Kangasniemi

Lauantai 8.7.2017

Heräilen yöllä pari kertaa ja koska järvimaisema on joka katsannolla erilaisen upea, räpsin muutamia kuvia samalla. Hyvä oli nukkua, ei kuulunut blues-porukoista mitään ääniä huoneeseen.



Runsas aamiainen aurinkoisissa järvenrantamaisemissa, on se hienoa! Minulla vähän väsyttää ja hirvittää edessä oletettavasti vaanivat ylämäet. Melkein toivon, että blues-kansa olisi varastanut pyörämme hotellin edestä. Turha toive. Oli ne kyllä lukittukin niin monella lukolla toisiinsa ja telineisiin ja hotellin terassiin, että siinä olisi laiskempi varas helposti kyllästynyt tiirikoimaan. Varsinkin jos olisi ollut muutenkin blues-moodissa.


Tämän reissun naamoihinkyllästymishetki sattuu tälle aamulle. Pinnat kiristää se, että seuraavaa yöpaikkaa ei meinaa millään löytyä sopivalta etäisyydeltä. Minä ehdotan, että pyydämme kaveriamme hakemaan meidät autolla mökilleen Iittiin joko Pieksämäeltä tai Kouvolasta, jonne menisimme junalla. Timo pöyristyy ehdotuksesta ja ehdottaa puolestaan paluuta junalla Kuopioon Ooppelia hakemaan ja sillä matkaa jatkamaan. Molemmat sitten oikein kunnolla pöyristymme toistemme typeristä ehdotuksista. Tunnelma on nopeasti lämmin ja naamat punaiset, vaikkemme ole ajaneet tälle päivälle vielä metriäkään. Lopulta kuitenkin löydämme karttoja ja nettiä tuijottamalla seuraavan yösijan Kangasniemeltä Kiviniemen leirintäalueelta.

Lämmintä on ulkonakin ja maasto on luonnollisesti mäkistä. Kahviloita ei tällekään välille osu. Luotamme, että Kutemajärveltä löytyy vähintään kauppa tai kioski, josta saisimme jäätelöt. Ei löydy. Paikan nimestä innostuneina lepäilemme hetken kylän kokoontumisaukiolla, mutta kylän nimi on vahvasti liioiteltu. Mitään ei tapahdu. Kylä on kuitenkin kaunis.




Karautamme ajon päätteeksi Kiviniemen leirintäalueen rannalla olevan mökin pihaan. Minä olen onnistunut kiinnittämään kenkäni vahingossa lukkoon ja pysähtyessä jää ainakin yksi sydämenlyönti väliin, kun tajuan tilanteen. Onneksi toinen kenkä on irti ja pysyn kuin pysynkin pystyssä. Olisihan se kyllä ollut Timolle riemullista, jos olisin mätkähtänyt.


Mökkimme nimi on Orvokki, joka oli äitini toinen nimi. Että semmoinen sattuma. Kiva mökki, mutta ei olisi pieni lisäsiisteys haitannut – kelpaa meille kuitenkin. Leirintäalueella ei ole ravintolaa eikä meillä ruokaa, joten pyöräilemme Kangasniemen keskustaan ruokaostoksille. Nähtyämme aurinkoisen rantaterassin, muutamme sujuvasti suunnitelmaa ja syömme ravintola Puulaakissa järven rannalla. Ruoka on hyvää, palautusolut kylmää, maisemat upeat ja sää suorastaan kuuma ja aurinkoinen. Elämä on mukavaa.



Syötyämme piipahdamme ravintolan viereistä puutarhaa ihailemassa ja käymme ostamassa evästä seuraavalle päivälle. Leirintäalueen rannalla on niin mukavan näköinen grillipaikka, että Timon pitää päästä vielä grillaamaan. Minä lähden koristeeksi mukaan, en millään jaksa enää Puulaakin herkkukorin jälkeen syödä mitään. Grillauskaverina käy alueen veteraanirouva, joka on miehensä kanssa leireillyt alueella joka kesä 45 vuoden ajan. Seurustelemme hetken rouvan ja vähän kokemattomienkin leiriytyjien kanssa ja kuulemme mielenkiintoisia juttuja. Ihmisiä on mukavaa kuunnella. Ja on myös kivaa, kun ihmiset kuuntelevat. Aika pian kuitenkin uni houkuttaa mökkiin.



Päivän ajomatka oli vaivaiset 48 km, keskinopeus reilu 17 km/h ja maksiminopeus 46 km/h. Nousua kertyi 1692 metriä ja laskua 1687 metriä. Mietimme, näyttääkö Garmin nousut ja lasku oikein, mutta paljon niitä kuitenkin oli. Varsinkin nousuja.

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Pyöräreissu 2017, päivä 2: Leppävirta - Pieksämäki

Perjantai 7.7.2017


Hyvä oli Laavussa nukkua ja aamulla on virkistävää herätä auringonpaisteeseen ja lämpimään ilmaan. Syömme buffet-aamiaisen Mansikkaharjun päärakennuksessa moottoripyöräjengin kanssa. Ihan puhuvat hekin vaan säästä, politiikasta ja taloudesta, eivätkä esimerkiksi suunnittele rikoksia, kuten ennakkoluuloisena epäilin ja siksi jutustelujaan jännittyneenä kuuntelin.


Nyt saa pukeutua aivan eri asuun kuin edellisenä päivänä, hiihtohanskoja ei tarvita ollenkaan. Sortseja ja lyhythihaisia tuijotellaan. Suunnitelmana on ajaa Jäppilän kautta kohti Pieksämäkeä ja miettiä päivän aikana, mistä varaamme seuraavan majoituksen ja mihin asti jaksamme ajaa. Tavoitteena on, että jaksaisimme ajaa majoitukseen saakka.


Alkumatkan maasto on kohtalaista, mutta ei kauaa. Tappomäkiä alkaa olla niin tiheään, että etenemme kuin Ooppelilla konsanaan – kolmen kilometrin välein pitää pysähdellä levähtämään ja jäähdyttelemään. Vaikka lämpöasteita ei ole kuin parikymmentä, se tuntuu ylämäissä asfalttia vasten vähintään viideltäkymmeneltä. Melkein alan kaivata eilisen kymmentä astetta. Mutta en ihan.


Saavumme Sorsakoskelle, mutta keskitymme mäkien laskemiseen ja nousemiseen niin että ohitamme vahingossa keskustan, jonne olisi pitänyt vähän koukata. Mietimme mäen päällä, palaammeko takaisin. Emme palaa, saman mäen kiipeäminen uudelleen ei kiinnosta. Sen sijaan pidämme pienen vilttitauon (makoilua piknik-peitolla) pyörätien viereisellä nurmikolla. Siinä puhallellessamme paikallinen rouva kävelee ohi ja kysyy, mistä kaukaa olemme tulossa. Itsestämme tuntuu, että olemme jo tehneet melkoisen ajosuorituksen ja kerromme, että Leppävirralta olemme tänään ajaneet. Rouva ei isommin suoritustamme taivastele, toivottaa hyvää matkaa ja jatkaa omaa matkaansa. Huomaamme, että olemme ajaneet nippanappa 10km, joten ei se kovin merkittävä suoritus kyllä ole. Paikalliset pyöränkäyttäjät tuskin pysähtyvät tien viereen makaamaan moisen etapin jälkeen.



Jatkamme kohti Jäppilää, josta löydämme viehättävän Tahon Cafen järven rannalta. On kyllä hyvä, että kahviloihin on opasteita teiden varsilla, muuten ne jäisivät helposti löytymättä ja käymättä. Toki kahviloita voi kysellä, jos paikallisia sopivalle hollille sattuu, mutta helpompi on bongata opasteita. Tuuli on aika railakas, mutta lämpimällä sisäpihalla tarkenee hyvin kahvitella. Pääskyset suhahtelevat päiden vierestä, taitaa olla pesä jossain lähistöllä.





Ja mäet jatkuvat, kyllästyttääkin vähän: miksi pitää olla niin paljon mäkiä, joku kohtuus voisi maastossakin olla! Olimme ajatelleet, että matka Pieksämäelle on liian lyhyt päiväreissuksi, mutta nyt se alkaa tuntua juuri sopivalta etapilta.



Keskustelemme taas mäkiajotekniikasta. Siis siitä usein mainitsemastani, että minä haluaisin ottaa ennen ylämäkeä pitkän ja kovan vauhdin ja päästä sen avulla mäen päälle pikku hiljaa vaihteita pienentäen. Timo ajelee hissukseen voimia keräillen mäen alle, vaihtaa pienen vaihteen ja alkaa sotkea tuhat kertaa minuutissa ja polkee aluksi melkein paikallaan, mutta jatkaa samalla kierrosnopeudella helposti ylös asti. Haluan kuitenkin ajaa peesissä, koska se on kaiken kaikiaan helpompaa, joten jos en muista tai ehdi jättää tarpeeksi pitkää välimatkaa Timoon ennen ylämäkeä, joudun lähes pysähtymään mäen alla ja ajamaan samalla taktiikalla kuin Timo. Paitsi, etten jaksa polkea riittävän nopesti ja irvistelen sitten mutkitellen ja kiroillen sinnillä loppumäen, sillä pysähtyminen ja raskaslastisen pyörän taluttaminen ylämäkeen on vielä raskaampaa kuin polkeminen. Asfalttitiellä metallipohjakengätkin lipsuvat. Timokin vihdoin uskoo minun mäkiajotaktiikkani hyvät puolet ja kokeilee sitä aina välillä, jolloin perässäajokin helpottuu.


Timon pyörästä irtosi eilisessä renkaanvaihtohässäkässä taustapeili, joten Timo ei voi niin helposti ihailla minun ajoani. Huutelen välillä, että polje lujempaa, ettei minun tarvitse jarruttaa. Timo ehdottaa, että huutamisen sijaan rimpauttaisin kelloa. Sepä onkin hyvä idea. Kun huomaan sen toimivan, huvittelen ajan kuluksi itseäni silloin tällöin matkan aikana rimpauttamalla kelloa, vaikken lujempaa tulisikaan. On hauskaa seurata, miten saan pienellä eleellä miehen vinttaamaan todella nopeasti.


Pysähdymme Pieksämäellä helteiselle huoltoaseman terassille selvittelemään yösijaa. Timo hakee sisältä kahvit ja jätskit. Timon automatkalla kipeytynyt kantapää vaikeuttaa kovasti kävelyä - ei onneksi haittaa pyöräilyä. Kävelynsä on niin vaikean näköistä, että ystävällinen kahvilamyyjä tarjoutuu kantamaan ostostarjottimen ulos. Se kyllä helpottaa kovasti Timoa, jonka pitää ehtiä vielä kinkata vessaankin ennen kuin housut kastuvat.


Auto ajaa viereemme terassille ja miehet sen sisällä kyselevät matkastamme. Ihmettelevät kovasti touhuamme. Kieltämättä päivän mäkimäärän jälkeen itsekin ihmettelemme samaa.


Varaan majoituksen hotelli Savon Solmusta, joka on hienolla paikalla Pieksänjärven rannalla. Vaikka hotellin yleisilme on jo vähintäänkin kulahtanut, huone on siisti ja mikä parasta, siihen kuuluu järvelle avautuva iso ikkuna ja parveke. Hotellissa on alkamassa Blues&Beach -tapahtuma, joka sinänsä olisi ihan kiinnostava, mutta käytyämme syömässä hyvin thai-ravintola Anassa ja palautusoluilla Irish Pub Mollyssa ja kauniin illan houkuttelemana vielä hotellin terassillakin, emme jaksa mitään muuta ajatellakaan kuin nukkumista.



Päivän ajomatkaksi kertyi vain 48 km. Mäkisyyttä kuvaa se, että maksiminopeudeksi nousi jossain (ala)mäessä 49km/h, nousua päivän aikana oli 1886m ja laskua 1890m.


perjantai 21. heinäkuuta 2017

Pyöräreissu 2017, päivä 1: Kuopio - Leppävirta

Torstai 6.7.2017


”Köyhän perä kestää” -kirjaa viimeistellessä retkipyöräilykuume taas kesää kohti nousi. Suunnittelimme tälle vuodelle laiskan ihmisen triathlonin: Ooppelilla Kuopioon, sieltä pyörillä jotakin teitä pitkin Iittiin, Kotkaan ja rantaviivaa pitkin Helsinkiin, josta junalla paluu Kuopioon.


Sääennusteet määräsivät lähtöpäiväksi keskiviikon 5.7., jolloin hurhautimme Ooppelilla Kuopioon. Ooppeli toimi hyvin, joten matka oli niin mitäänsanomaton ja tylsä, ettei siitä ole mitään kerrottavaa. Vain yhden kerran piti Pulkkilan ABC:llä työntää Ooppeli käyntiin, sillä Pulkkilan maasto on niin tasainen, ettei löytynyt mäkistarttiin sopivaa parkkipaikkaa. Yleisöäkään ei työntöstartillemme ollut paria autokuntaa enempää.


Yövyimme Kuopion Rauhalahden leirintäalueen pienessä mökissä, joka oli vähän kälyinen, mutta ei se paljoa maksanutkaan. Lämpöasteita oli muutama, joten sänkyjen ja pöydän lisäksi ainoa varuste lämpöpatteri tuli tarpeeseen, varsinkin kun meillä on edelleen käytössämme ne liian pienet makuupussit. Emme ole vielä ehtineet ostaa uusia.



Söimme alueen ravintolassa pizzat ja vetäydyimme nukkumaan. Molemmille puolin mökkiämme oli majoittunut nuoria, jotka tekivät keskenään äänekkäästi tuttavuutta. Jos olisin ärhäkämpi, olisin voinut mennä hyssyttelemään kovaäänisille. En ole erityisen ärhäkkä ja Timo kuitenkin jo kuorsasi eikä minun untani äänet yleensä haittaa, joten en mennyt. Vaikka kello oli sentään jo vähän yli kahdeksan.


Kohtalaisesti nukutun yön jälkeen söimme aamiaisen leirintäalueen keittiössä. Hyvästelimme Ooppelin leirintäalueen viereiselle parkkipaikalle ja pakkasimme tavarat pyöriin. WC-rakennuksen edessä vanhempi herra tuli kyselemään, kuinka pitkällä reissulla olemme. Kerroimme pyöräilleemme tähän mennessä noin sata metriä, mutta että edessä pitäisi olla joitakin satoja kilometrejä.


Sää oli kylmä. Siis todella kylmä. Seitsemän astetta. Plussia kuitenkin. Tihkusade sentään onneksi loppui lähtiessämme. En ollut pakannut hiihtohanskoja turhaan mukaan. Muukin varustus oli suunnilleen sama kuin hiihtolenkeillä paitsi että persauspehmusteita ei talvella tarvitse ainakaan meren jäällä hiihtäessä.


Starttimme on aina vähän haastava. Garmin-navigaattorimme tykkää ajatuttaa pyöräilijät matkaan volttilähdöllä. Hermostuin toikkarointiin ja kysyin suuntia paikalliselta mieheltä, joka opasti täsmälleen vastakkaiseen suuntaan kuin Timon navigaattori. Närkästyneenä Timo kysyi minulta, kumpaa uskon, miestä vai navigaattoria. En vastannut mitään, mutta katsoin Timoa pitkään ja mielestäni paljonpuhuvasti. Sovun säilymiseksi suostuin vääräuskoisuuteen ja lähtemään navigaattorin perään. Ja oikeassahan se oli.


Timo oli suunnitellut reitin Puutossalmen lossin kautta Leppävirralle, josta olimme varanneet majoitukseksi Laavun (neljällä seinällä, katolla ja lattialla sentään) Mansikkaharjun leirintäalueelta. Olimme jo etukäteen päättäneet, että tänä vuonna ajamme lyhyempiä päivämatkoja, jotta iltaisin jää vähän aikaa katsella majoituspaikkakuntaa tai vaan oleilla.



Odotimme pääsevämme Lossikahvilaan pullakahveille, mutta kaikista aukiolomainoksista – jopa kahvilan vieressä olevasta – huolimatta kahvila oli kiinni! Kauhea pettymys. Ihme Tupa – nimensä veroinen. Itkeskelimme hetken kahvilan terassilla. Lossi onneksi kulki.




Oikaisimme hiekkatietä pitkin Konnuslahdelle ja sitähän ei Timon eturengas kestänyt. Kaikkien aikojen ensimmäinen rengasrikko pitkillä pyöräretkillämme. Talottomalla taipaleella jostakin käveli lupsakka mies korjausta kannustamaan. Hyvinhän se siis sujui ja matka pääsi jatkumaan.


Koko päivänä reitille ei osunut yhtään ainoaa kahvilaa! Ja pyöräilypäiviimme on AINA kuulunut päiväkahvilla käynti. Eivätkö savolaiset tiedä sitä? Mäkiä puolestaan riittää. Korkeita ja pitkiä ja monipolvisia. Hiekkatiellä ei uskalla alamäissäkään oikein päästellä, ettei lähde kulkuväline alta. Timolla meinaa väsyä jalat ja minua vaivaa kokonaisväsymys. Tekisi mieli torkahtaa, mutta ajaessa se on hankalaa. Pieni tihkusade piristää meitä välillä.


Olemme joskus pikaisesti käväisseet Leppävirralla, mutta en muistanut sen olevan noin mäkisellä ja kauniilla paikalla! Pysähdyimme korkealle sillalle valokuvaamaan maisemia ja itseämme. Päätimme leiriytyä ja peseytyä ennen ruokailua. Onneksi leirintäalueen vieressä mäen alla oli ruokapaikka, sillä en olisi jaksanut polkea enää yhtään ylämäkeä.



Leirintäalue ja pieni Laavumme olivat todella siistit ja mukavat, järvimaisemakin terassilta. Kävimme ruokailemassa Sibyllassa, ostimme seuraavan päivän eväät Lidlista ja Timo korjasi puhjenneen renkaansa vararenkaaksi. Sitten nukkumaan. Unta ei tarvinnut odotella yhtään.



Ajokilometrejä kertyi vain 65. Melkein hävettää. Tosin mäkisyys kompensoi.