Harrastan säännöllisesti avantouintia. Joka vuosi käyn kerran.
Paitsi viime vuosina vähän harvemmin.
Enkä yleensä edes ui. Seison rappusilla kaulaa myöten vedessä
sen aikaa, että hengitys taas kulkee ja tasaantuu. Olen huono uimaan
ja avantouintipaikat ovat yleensä niin syviä, etten uskalla
irrottaa kaiteesta. Pelottaa, että alkaa jalkaa kramppaamaan. Mitä
tosin ei ole minulle ikinä uidessa (eikä muutenkaan) tapahtunut,
mutta olen kuullut, että niin voi käydä. Turvallisuus ennen
kaikkea, en ole extreme-ihminen.
Olo avannossa käynnin jälkeen on euforinen. On niin hyvä olo,
että huonommatkin jutut naurattavat. Myös omat jutut. Siinä
ismoleikolat, krissesalmiset ja iikkakivet kalpenee, kun avannosta
nousseet vitsiniekat heittää läpändeerosta. Ihmetyttää vain,
että avantoon vasta menossa olevat pystyvät pitämään pokkansa
niin hyvin juttujamme kuunnellessa.
Suomessa sanotaan tärkeitä asioita päätettävän saunan
lauteilla. Kuulemma ainakin Kekkosen aikaan. Kehittäisin
proseduureja niin, että kun maailmassa neuvotellaan sodasta ja
rauhasta tai ilmastosopimuksesta tai kikystä tai taloyhtiön
putkiremontista tai teinien kotiintuloajoista tms. tärkeästä, niin
kaikki neuvottelun osapuolet pakotettaisiin tulemaan tilaisuuteen
avannon kautta. Jopa syntyisi sopuisia neuvotteluratkaisuja ja
maailmanrauha.
Avantoon hukkuvat pienet krempat. Vitutuksen lisäksi olen
upottanut avantoon väsymyksen, alkavia flunssia ja hartiajumeja.
Ystäväni sairastaa kroonista tautia, jolle avanto teki muuten
hyvää, mutta avannosta noustessa jalat eivät meinanneet suostua
liikkumaan. Siihen auttoi, kun kosketin häntä koko kämmenelläni
takamuksen tienoille. Jossakin vaiheessa meitä alettiin katsoa vähän
vinoon. Tai minua. Ei vaikuta hyvältä käytökseltä, että tarraan
uimapukuista kaveriani joka ikinen kerta pepusta, kun tämä kiipeää
edessäni pois avannosta.
Avantouinti ei ole välinelaji. Uimapuku on kuitenkin hyvä olla.
Ja lakki päässä. Aluksi menin avantoon sukkasillani, mikä on
mennessä ihan hyvä, mutta kovilla pakkasilla avannosta noustessa
sukat jäätyivät saman tien kiinni laituriin ja niitä irti
kiskoessa jäljelle jäivät vain varret. Uimakengät tai
neopreenitossut ovat paremmat.
Uimakenkien on syytä olla sopivankokoiset. Ystävämme lainasi
mökillä uimakenkiä, jotka olivat hänelle vähän liian isot.
Toinen kenkä juuttui myöhäissyksyn uimareissulla mutaiseen
merenpohjaan eikä sitä löydetty. Mutta kun jäät keväällä
lähtivät, niin siinäpä möllötti samainen uimakenkä samassa
paikassa edelleen mutaan juuttuneena. Vähän se oli kellastanut,
mutta ehjä ja käyttökelpoinen edelleen.
Avantouinti on ehkä eniten niitä ”harrastuksiani”, joissa
vaikeinta on kotoa lähteminen. Ja helpointa syiden keksiminen
lähtemättömyyteen. Ajan puute ei voi olla syy, sillä pulahtaminen
kestää noin minuutin. Olen juuri nyt vakain aikomuksin lähdössä
pulahtamaan avantoon. Kunhan kirjoitan tämän ensin loppuun. Ja
imuroin. Ja pesen WC:n. Ja kastelen kukat. Ja teen lumityöt. Ja –
mitäs sitä vielä pitikään... Lähden siis nyt ensimmäistä
kertaa tänä talvena. Aurinko paistaa ja pakkasta on noin kymmenen
astetta. En ole keksinyt vielä mitään syytä olla lähtemättä.
Ihanaa lähteä!
Rehellisyyden nimissä on sanottava, että ihanin vaihe on kyllä
se, kun avannosta pääsee pois.
Ei kovin nuoren akateemisen pohjoissuomalaisen rouvan mietteitä ja sattumuksia. Älkää antako kirjoittajan lokeron hämätä, saattaa kiinnostaa muitakin ihmisryhmiä. Sisältää pientä huumoria.
perjantai 24. helmikuuta 2017
perjantai 17. helmikuuta 2017
Uni
Nuorempana nukuin hyvin. Missä ja milloin vaan. Olen nukahtanut niska kenossa kylmää allasta vasten kampaajan pestessä hiuksiani.
Havahduin omaan kuorsaukseeni. Silloin olin raskauden alkuvaiheessa ja
aina väsynyt. Taaperoikäiseni ei antanut minun nukkua päivällä,
vaan komensi, kun yritin torkahtaa: ”Äitiii, älä nuku!”
Istuin sitten sohvalla, nojasin pään takakenoon selkänojan päälle
ja torkahtelin. Taaperolle väitin vaan lepuuttavani niskaa.
Kun olimme mieheni kanssa hankkimassa uutta sänkyä ja yritin kertoa, millaisen sängyn haluaisin, mieheni vastasi, että minun mielepiteelläni ei ole mitään väliä, koska voin kuulemma helposti nukkua vaikka kiviaidan päällä. Silloin se oli aika lailla totta, mutta viime aikoina ei ole tullut kokeiltua.
Nukun vieläkin pääasiassa hyvin, mutta välillä sekaan osuu kieriskelyöitä. Useimmiten täydenkuun tienoilla. Eikä se ole se kuun valo, joka häiritsee, kuten kuuhulluudesta tietämättömät usein luulevat. Hulluus saattaa iskeä täydenkuun aikaan, vaikka kuuta ei näkyisi lainkaan pilvien takaa. Silmät vaan pongahtavat selälleen eivätkä suostu menemään kiinni. Viime kuutamolla kokeilin kuitenkin tyttäreltäni lahjaksi saamaani unimaskia, mutta ei se auttanut. Mieheni sen sijaan säikähteli aika lailla joka kerta herätessään ja ihmetteli, miksi tuijotan häntä ovelasti. Luon viipyileviä katseita. Pelkäsi raukka.
Eikä siinä vielä mitään, että uni ei meinaa tulla. Sillä kun se välillä kuitenkin tulee, tulevat myös painajaiset. Todentuntuisina ja ahdistavina. Joskus ei meinaa edes herättyään ymmärtää, että se oli vain unta. Pelottaa nukahtaa uudelleen, jos vaikka painajaisesta esitetään toinen tuotantokausi heti perään. Tai uusinta. Painajaisissa ovat välillä läheiset vaarassa, toisinaan minua ahdistetaan ja joskus olen keskellä sotatilaa. Kaksi painajaista toistuu: toisessa kohtaan karhuja ja toisessa näen lentokoneen putoavan. Tuskaisen hikisenä heräsin kerran siihen, että tietokoneemme oli mennyt rikki ja Tauski tuli sitä meille korjaamaan. Onneksi oli sentään selvin päin.
Meillä on vesisänky, joten jos toinen pyöriskelee univaikeuksissa, yleensä myös toinen heräilee aaltoihin – sen veden aiheuttamiin siis. Joten tämä ajoittainen uniongelma on yhteinen harrastuksemme. Siitä kehkeytyy sitten kivasti mielenkiintoista keskusteltavaa seuraavalle päivälle, kun jaamme kokemuksia siitä, montako kertaa ja moneltako katsoimme kelloa, kävimme vessassa ja juomassa yms.
Kesällä makuuhuoneeseen livahtanut sääski tai kärpänen valvottaa ärsyttävästi, kunnes pääsee hengestään. Mieheni ei ole sentään uskaltanut tehdä samaa kuin ihailemansa hullunrohkea appivainaansa, joka jahtasi sanomalehtirullan kanssa yöllä kärpästä eikä meinannut sitä millään tavoittaa. Lopulta kärpänen istahti tyytyväisesti kuorsaavan äitini otsalle. Lopun arvannette.
Kun olimme mieheni kanssa hankkimassa uutta sänkyä ja yritin kertoa, millaisen sängyn haluaisin, mieheni vastasi, että minun mielepiteelläni ei ole mitään väliä, koska voin kuulemma helposti nukkua vaikka kiviaidan päällä. Silloin se oli aika lailla totta, mutta viime aikoina ei ole tullut kokeiltua.
Nukun vieläkin pääasiassa hyvin, mutta välillä sekaan osuu kieriskelyöitä. Useimmiten täydenkuun tienoilla. Eikä se ole se kuun valo, joka häiritsee, kuten kuuhulluudesta tietämättömät usein luulevat. Hulluus saattaa iskeä täydenkuun aikaan, vaikka kuuta ei näkyisi lainkaan pilvien takaa. Silmät vaan pongahtavat selälleen eivätkä suostu menemään kiinni. Viime kuutamolla kokeilin kuitenkin tyttäreltäni lahjaksi saamaani unimaskia, mutta ei se auttanut. Mieheni sen sijaan säikähteli aika lailla joka kerta herätessään ja ihmetteli, miksi tuijotan häntä ovelasti. Luon viipyileviä katseita. Pelkäsi raukka.
Eikä siinä vielä mitään, että uni ei meinaa tulla. Sillä kun se välillä kuitenkin tulee, tulevat myös painajaiset. Todentuntuisina ja ahdistavina. Joskus ei meinaa edes herättyään ymmärtää, että se oli vain unta. Pelottaa nukahtaa uudelleen, jos vaikka painajaisesta esitetään toinen tuotantokausi heti perään. Tai uusinta. Painajaisissa ovat välillä läheiset vaarassa, toisinaan minua ahdistetaan ja joskus olen keskellä sotatilaa. Kaksi painajaista toistuu: toisessa kohtaan karhuja ja toisessa näen lentokoneen putoavan. Tuskaisen hikisenä heräsin kerran siihen, että tietokoneemme oli mennyt rikki ja Tauski tuli sitä meille korjaamaan. Onneksi oli sentään selvin päin.
Meillä on vesisänky, joten jos toinen pyöriskelee univaikeuksissa, yleensä myös toinen heräilee aaltoihin – sen veden aiheuttamiin siis. Joten tämä ajoittainen uniongelma on yhteinen harrastuksemme. Siitä kehkeytyy sitten kivasti mielenkiintoista keskusteltavaa seuraavalle päivälle, kun jaamme kokemuksia siitä, montako kertaa ja moneltako katsoimme kelloa, kävimme vessassa ja juomassa yms.
Kesällä makuuhuoneeseen livahtanut sääski tai kärpänen valvottaa ärsyttävästi, kunnes pääsee hengestään. Mieheni ei ole sentään uskaltanut tehdä samaa kuin ihailemansa hullunrohkea appivainaansa, joka jahtasi sanomalehtirullan kanssa yöllä kärpästä eikä meinannut sitä millään tavoittaa. Lopulta kärpänen istahti tyytyväisesti kuorsaavan äitini otsalle. Lopun arvannette.
perjantai 10. helmikuuta 2017
Ooppeli-riepu
Pitkästä aikaa muutama sananen Ooppelista. Herkimmät voivat
ummistaa silmänsä seuraavan lauseen ajaksi: Ooppeli on nyt
seisontavakuutuksessa, emme siis voi ajaa sillä.
Mutta ei se sentään vielä kokonaan pelistä pois ole. Se vaan alkoi pitää liikkuessaan sellaista metakkaa, että luulimme sen muuttuvan helikopteriksi, roottori ja rupelit pohjan alla. Ajaessa alkoi tuntua melko varmalta, että joko pohjan läpi pongahtaa kohta joku iso irto-osa (roottori?) taikka vaihtoehtoisesti pohja putoaa tielle.
Pauke lakkasi kuulumasta, kun ystävämme istui Ooppelin takapenkillä vasemmassa reunassa. Mutta vain kun tämä nimenomainen ystävämme siinä istui. Muiden istuminen ei auttanut. Koska tämä parantava ystävämme asuu Helsingissä, emme oikein voi velvoittaa häntä istumaan jatkuvasti Ooppelissamme. Mieheni yritti siis suostutella häntä kertomaan painonsa, jotta voisi latoa vastaavan kilomäärän vaikkapa kiviä ko. kohtaan penkille. Paukkeen loppumiseen kun vaadittiin selvästi juuri tietty kilomäärä, ei enempää eikä vähempää. Ei paljastanut ”ystävä” painoaan eikä oiretta näin saatu poistettua.
Tutkiskeltuaan asiaa tarkemmin köyhänmiehen mcgyver luulee nyt tietävänsä, mistä pauke johtuu ja ajattelee osaavansa korjata vian. Mutta ei pakkasilla. Kesällä sitten. Siksi Ooppeli on ollut tämän vuoden alusta talviunilla ja me siirtyilemme Micralla.
Jouluaattona viisihenkinen perheemme kuitenkin vielä asettautui mukavasti tilavaan Ooppeliin perinteistä hautausmaakierrosta varten. Kilometrin päässä olevan ensimmäisen hautausmaan jälkeen bensan haju Ooppelin sisällä alkoi olla niin pökerryttävä, että kaarsimme Lidlin pihalle toteamaan, että bensaletku vuotaa. Uskaltauduimme sentään vielä Kemin toiselle hautausmaalle, josta palasimme kotiin vaihtamaan autoa. Onhan meillä onneksi näitä joulunpunaisia autoja, mistä valita.
Sullouduimme siis vuorostaan Micraan, jolla lähdimme kohti Simoa. Sää oli kauhea – lauhaa ja sankka lumipyry. Siitä ei Micra pidä. Muutaman kilometrin porhallettuaan se vaan pysähtyi. Siinäpä sitten istuimme ikkunat huurussa. Meneehän se jouluaattoilta näinkin, läheisissä tunnelmissa perheen kesken kuulumisia vaihdellen ja joululauluja laulellen. Posket poskia ja uloimmat posket ikkunoita vasten. Välillä istutaan Lidlin pihalla, välillä moottoritien pientareella.
Kävimme läpi kavereitamme – kenelle olisi vähiten kiusallista soittaa ja pyytää hinaamaan meidät kotiin. Hetken mietiskeltyämme Micra kuitenkin yllättäen muutti mielensä, hörähti käyntiin ja lähti liikkeelle. Mietimme vielä, käännymmekö seuraavasta risteyksestä takaisin kotiin vai menemmekö riskillä Simoon sairaala- ja hautausmaakäynneille. Hurja luontomme voitti ja päätimme edetä alkuperäisen suunnitelman mukaan. Se kannatti. Saimme reissun tehtyä ja pääsimme vielä saman vuorokauden aikana kotiin. Helppoa.
Micra on siis nyt ainoa käyttöautomme. Se on kehittänyt itselleen asemansa velvoittamia personallisia ominaisuuksia. Kyllä siitä vielä hyvä seuraaja Ooppelille tulee, mikäli mcgyver ei odotuksista huolimatta saa Ooppelia enää ajokuntoon.
Mutta ei se sentään vielä kokonaan pelistä pois ole. Se vaan alkoi pitää liikkuessaan sellaista metakkaa, että luulimme sen muuttuvan helikopteriksi, roottori ja rupelit pohjan alla. Ajaessa alkoi tuntua melko varmalta, että joko pohjan läpi pongahtaa kohta joku iso irto-osa (roottori?) taikka vaihtoehtoisesti pohja putoaa tielle.
Pauke lakkasi kuulumasta, kun ystävämme istui Ooppelin takapenkillä vasemmassa reunassa. Mutta vain kun tämä nimenomainen ystävämme siinä istui. Muiden istuminen ei auttanut. Koska tämä parantava ystävämme asuu Helsingissä, emme oikein voi velvoittaa häntä istumaan jatkuvasti Ooppelissamme. Mieheni yritti siis suostutella häntä kertomaan painonsa, jotta voisi latoa vastaavan kilomäärän vaikkapa kiviä ko. kohtaan penkille. Paukkeen loppumiseen kun vaadittiin selvästi juuri tietty kilomäärä, ei enempää eikä vähempää. Ei paljastanut ”ystävä” painoaan eikä oiretta näin saatu poistettua.
Tutkiskeltuaan asiaa tarkemmin köyhänmiehen mcgyver luulee nyt tietävänsä, mistä pauke johtuu ja ajattelee osaavansa korjata vian. Mutta ei pakkasilla. Kesällä sitten. Siksi Ooppeli on ollut tämän vuoden alusta talviunilla ja me siirtyilemme Micralla.
Jouluaattona viisihenkinen perheemme kuitenkin vielä asettautui mukavasti tilavaan Ooppeliin perinteistä hautausmaakierrosta varten. Kilometrin päässä olevan ensimmäisen hautausmaan jälkeen bensan haju Ooppelin sisällä alkoi olla niin pökerryttävä, että kaarsimme Lidlin pihalle toteamaan, että bensaletku vuotaa. Uskaltauduimme sentään vielä Kemin toiselle hautausmaalle, josta palasimme kotiin vaihtamaan autoa. Onhan meillä onneksi näitä joulunpunaisia autoja, mistä valita.
Sullouduimme siis vuorostaan Micraan, jolla lähdimme kohti Simoa. Sää oli kauhea – lauhaa ja sankka lumipyry. Siitä ei Micra pidä. Muutaman kilometrin porhallettuaan se vaan pysähtyi. Siinäpä sitten istuimme ikkunat huurussa. Meneehän se jouluaattoilta näinkin, läheisissä tunnelmissa perheen kesken kuulumisia vaihdellen ja joululauluja laulellen. Posket poskia ja uloimmat posket ikkunoita vasten. Välillä istutaan Lidlin pihalla, välillä moottoritien pientareella.
Kävimme läpi kavereitamme – kenelle olisi vähiten kiusallista soittaa ja pyytää hinaamaan meidät kotiin. Hetken mietiskeltyämme Micra kuitenkin yllättäen muutti mielensä, hörähti käyntiin ja lähti liikkeelle. Mietimme vielä, käännymmekö seuraavasta risteyksestä takaisin kotiin vai menemmekö riskillä Simoon sairaala- ja hautausmaakäynneille. Hurja luontomme voitti ja päätimme edetä alkuperäisen suunnitelman mukaan. Se kannatti. Saimme reissun tehtyä ja pääsimme vielä saman vuorokauden aikana kotiin. Helppoa.
Micra on siis nyt ainoa käyttöautomme. Se on kehittänyt itselleen asemansa velvoittamia personallisia ominaisuuksia. Kyllä siitä vielä hyvä seuraaja Ooppelille tulee, mikäli mcgyver ei odotuksista huolimatta saa Ooppelia enää ajokuntoon.
perjantai 3. helmikuuta 2017
Äiti
Blogini joulutauko venähti kuukaudella aiotusta, sillä rakas
äitimme nukkui pois vuoden lopussa. Äiti oli huumorintajuinen ja
kuunteli mielellään, kun luin hänelle ääneen blogejani. Hän
heitteli myös ideoita ja lisäyksiä, joista voisin kirjoittaa –
ja antoi luvan kirjoittaa omista sattumuksistaan. Siispä kirjoitan
tämän vuoden 2017 ensimmäisen blogini hänen muistolleen.
Kuten äidit yleensäkin, myös minun äitini oli kova huolehtimaan lapsistaan - vielä viime aikoinakin, vaikka me lapset olemme reippaasti yli 50-vuotiaita. Joku kertoi kuulleensa, että äitien huoli lapsistaan saattaa vähän helpottaa, kun lapset pääsevät vanhuuseläkkeelle.
Kun nuorina lähdimme juhannukseksi Montajan saareen, äidin vakiosaatesanat olivat koko joukkiolle: ”Älkää hukikko ittiänne!” Ei hukittu. Tuo oli kuitenkin täysin aiheellinen ohje.
Vähän aiheettomiakin ohjeita joskus saimme. Hieman turhalta tuntui esimerkiksi, kun äiti muistutti veljeäni laittamaan kengät jalkaansa, kun olimme lähdössä hautajaisiin. Joulukuussa. Oli parikymmentä astetta pakkasta. Veljeni oli tuolloin noin 50-vuotias.
Tai kun olin lähdössä isäni serkun hautajaisiin, äiti oli sairaana eikä päässyt mukaan, mutta ohjeisti minua: ”Älä sitten tormaa ensimmäisenä laskemaan kukkalaitetta!” Ohje oli melko aiheeton, sillä en ole varsinaisesti mikään tormaajatyyppi. Luultavasti en ehtisi ensimmäisenä, vaikka yrittäisin.
Äiti sen sijaan oli sukkela ihminen eikä ikinä myöhästynyt mistään. Kerran oli tosin meinannut myöhästyä aamuvuorosta – oli herännyt vain muutama minuutti ennen linja-auton tuloa. Nopeasti oli silpaissut vaatteet päälle, tormannut viime tipassa onnikkaan ja ehtinyt siten myös töihin. Hampaat vaan olivat jääneet yöpöydälle. Onneksi isä työskenteli samassa tehtaassa, aloitti työt tuntia myöhemmin ja toi hampaat ”ruokalan hampaattomalle akalle”.
Kun äiti oli vielä paremmassa kunnossa, hän ei auton kyydissä istuessaan meinannut malttaa odottaa, että auto pysähtyisi, kun jo avasi turvavyönsä ja jopa oven. Yritin valistaa, että on nuoremmillekin vähän vaarallista hypätä autosta vauhdissa, puhumattakaan yli 80-vuotiaille.
Ihmettelin tuotakin tapaansa, kunnes yllätin itseni: olimme menossa viemään kuvia ja adresseja äidin muistotilaisuuspaikkaan ja niin vaan avasin turvavyöni ja oven ennen kuin mieheni pysäytti auton. Ehkä minä tästä muutenkin vielä sukkeloidun iän karttuessa?
Pitääkin muistaa laittaa lapsille whatsapp -viesti, että muistavat laittaa kengät jalkaan. Helsingissä on näköjään pakkasasteita.
P.S. Tämä kaikki on kirjoitettu kaivaten ja lämmöllä, naureskelimme näille piirteille(mme) usein yhdessä äitimme kanssa.
Kuten äidit yleensäkin, myös minun äitini oli kova huolehtimaan lapsistaan - vielä viime aikoinakin, vaikka me lapset olemme reippaasti yli 50-vuotiaita. Joku kertoi kuulleensa, että äitien huoli lapsistaan saattaa vähän helpottaa, kun lapset pääsevät vanhuuseläkkeelle.
Kun nuorina lähdimme juhannukseksi Montajan saareen, äidin vakiosaatesanat olivat koko joukkiolle: ”Älkää hukikko ittiänne!” Ei hukittu. Tuo oli kuitenkin täysin aiheellinen ohje.
Vähän aiheettomiakin ohjeita joskus saimme. Hieman turhalta tuntui esimerkiksi, kun äiti muistutti veljeäni laittamaan kengät jalkaansa, kun olimme lähdössä hautajaisiin. Joulukuussa. Oli parikymmentä astetta pakkasta. Veljeni oli tuolloin noin 50-vuotias.
Tai kun olin lähdössä isäni serkun hautajaisiin, äiti oli sairaana eikä päässyt mukaan, mutta ohjeisti minua: ”Älä sitten tormaa ensimmäisenä laskemaan kukkalaitetta!” Ohje oli melko aiheeton, sillä en ole varsinaisesti mikään tormaajatyyppi. Luultavasti en ehtisi ensimmäisenä, vaikka yrittäisin.
Äiti sen sijaan oli sukkela ihminen eikä ikinä myöhästynyt mistään. Kerran oli tosin meinannut myöhästyä aamuvuorosta – oli herännyt vain muutama minuutti ennen linja-auton tuloa. Nopeasti oli silpaissut vaatteet päälle, tormannut viime tipassa onnikkaan ja ehtinyt siten myös töihin. Hampaat vaan olivat jääneet yöpöydälle. Onneksi isä työskenteli samassa tehtaassa, aloitti työt tuntia myöhemmin ja toi hampaat ”ruokalan hampaattomalle akalle”.
Kun äiti oli vielä paremmassa kunnossa, hän ei auton kyydissä istuessaan meinannut malttaa odottaa, että auto pysähtyisi, kun jo avasi turvavyönsä ja jopa oven. Yritin valistaa, että on nuoremmillekin vähän vaarallista hypätä autosta vauhdissa, puhumattakaan yli 80-vuotiaille.
Ihmettelin tuotakin tapaansa, kunnes yllätin itseni: olimme menossa viemään kuvia ja adresseja äidin muistotilaisuuspaikkaan ja niin vaan avasin turvavyöni ja oven ennen kuin mieheni pysäytti auton. Ehkä minä tästä muutenkin vielä sukkeloidun iän karttuessa?
Pitääkin muistaa laittaa lapsille whatsapp -viesti, että muistavat laittaa kengät jalkaan. Helsingissä on näköjään pakkasasteita.
P.S. Tämä kaikki on kirjoitettu kaivaten ja lämmöllä, naureskelimme näille piirteille(mme) usein yhdessä äitimme kanssa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)