Vuosi vaihtuu

Niin se sitten vierähti Suomi100-juhlavuosikin. Ensi vuonna voimme juhlia Suomi101-vuotta, sehän on vielä kovempi juttu! Sen lisäksi Ooppelimme täyttää 30 vuotta, gaalaa pukkaa.

Oma ”päätän kaikki aikatauluni itse” -vaihe vaihtui loppuvuodesta työssäkäyvän elämään. Siihen päälle runsaslumisen talven lumityöt ja jouluihmisen tohinat eikä ole enää juurikaan tarvinnut aikatauluista itse päättää. Välillä on menty tulipalonsammutustaktiikalla päivästä toiseen. Jos lumitöiden yhteydessä tuota termiä voi käyttää. Tämä ei ollut kuitenkaan valitus, tekeminen on mukavaa. Pidän jopa lumitöistä. Jos sateiden määrä jatkuu samanlaisena, kysykää keväällä uudestaan.

Joulun aikaan tietenkin rauhoituttiin. Koska joulukortit jäivät ostamatta ja siten lähettämättä, teimme perheen joulutervehdyksen videoitse. Taivalsimme kauniina joulunaluspäivänä kuusenhakureissulle kauas metsään, teimme nuotion ja kuvasimme videon, joka on nähtävissä facebook-seinälläni. 

Paistoimme luonnollisesti makkarat – nuotion tekeminen velvoittaa – joimme glögit ja taivalsimme takaisin. Kaikki jaksoivat hyvin koko kolmenkymmenen metrin matkan takaisin pihallemme, jossa haimme viime vuonna ostetun tekokuusen ulkorakennuksesta ja veimme terassille tuulettumaan. Sinnehän se kuusi sitten upposi seuraavan yön lumimyrskyyn ja sitä sai sulatella kodinhoitohuoneessa kuten oikeaa kuusta konsanaan.

Kinkun ostaminen on oma projektinsa. Kerran vuodessa mieheni saa tiirailla kinkkuja oikein luvan kanssa. Tänä vuonna – kuten edellisenäkin – päädyimme kahteen pieneen kinkkuun: toinen ostettiin Ruotsista ja toinen Suomesta. Niitä sitten joulupuhteina vertaillaan, kyllä riittää puuhaa ja aivotyötä pyhiksikin.

Kinkun paistaminen on meditatiivista puuhaa. Mieheni hoitaa sen. Takkaa lämmitetään ensin päivä, joten tämä on se päivä talvesta, jolloin kukaan ei palele meillä, vaikka päällä olisi vain yksi kerros villaa. Kun takan lämpötila on sopiva, sinne asetellaan kinkku. Kinkunpaistajani asettuu otsalamppu päässään keinutuoliin takan ääreen kinkkua ja mittaria tuijottamaan. Ulottuvilla on luonnollisesti ruotsalainen 2,8-prosenttinen rauhoitusjuoma, puuha on kuitenkin sen verran rankkaa. Puuha näyttää olevan jopa vielä mielenkiintoisempaa kuin ulkolämpömittarin tuijottaminen, jota mieheni myös harrastaa. Tänä vuonna ulkolämpötilat ovat vaihdelleet voimakkaasti, joten touhu on huisin jännittävää. Rauhoitusjuoman sekin siis vaatii.

Lämminhenkinen ja rauhallinen joulu 2017 on nyt ohi ja edessä ovat hurjat uuden vuoden juhlat, joita tosin molemmille iskenyt flunssa hillitsee. Ajattelimme kuitenkin jokavuotiseen tapaan heitellä sädetikkuja pihapuihin. Jos oikein riehaannumme, saatamme tehostaa heittoja ääntelemällä. Kyseessä on luonnollisesti kilpailu. Numerolaput rintaan ja se voittaa, joka saa palavan tikun jäämään korkeimmalle puuhun. Toinen perinteinen huvimme (kilpailu sekin) kruunukorkkien pituusammunta sormien välistä napsauttamalla on nykyään vähän haasteellinen järjestää, koska kruunukorkkeja on enää niin vähän tarjolla.

Uusi vuosi 2018 on alkamassa, lähdetään siihen positiivisin mielin. Luvattaisiinko kaikki olla ystävällisiä toisillemme? Silloin on itselläkin mukavampaa.

Juhlikaa vuoden vaihtumista elämäntilanteeseenne sopivasti itsestänne ja toisistanne huolta pitäen. Älkää hukikko ittiänne (sit. Helli), älkääkä ampuko raketeilla tai skumppapullon korkeilla tai kruunukorkeilla tai sädetikuilla tai millään itseänne tai toisianne silmään. Tai mihinkään muuallekaan. Ja pidetään muutenkin malttia paukuttelujen kanssa, muistetaan pelkääviä eläimiä.

Oikein mukavaa ja hyvää uutta vuotta kaikille!

Suomi 100 vuotta

Kun Suomi itsenäistyi, anoppini oli 2-, tätini 5-, vanhin enoni 3- ja toinen 1-vuotias. Kukaan heistä ei elä enää, Reino-eno kaatui jatkosodassa, muut elivät kohtuullisen pitkän elämän. Appeni oli rintamalla viisi vuotta 18-23-vuotiaana. Isäni oli ensimmäistä ikäluokkaa, joka ei ollenkaan joutunut rintamalle. Molempien vanhempieni teini-ikä vierähti sodan jaloissa. 

Kun minä synnyin, sodan päättymisestä oli 17 vuotta. Nuoruudessani se tuntui iäisyydeltä. Ihmettelin, miten ihmiset jaksavat jauhaa niin vanhoista asioista. Nyt 17 vuotta sitten tapahtuneet asiat tapahtuivat äsken. Vuonna 2000 ostamani talvitakki on vielä uudehko.

Tyhjennän erittäin hitaasti lapsuudenkotiani. Sieltä löytyy omaan elämääni perspektiiviä tuovia lähihistorian aarteita: isovanhempieni koulutodistuksia 1800-1900 -luvun taitteesta, Amerikkaan muuttoon liittyviä matkustusasiakirjoja ja äidinisäni Maatalouskalentereita mm. vuodelta 1917. Ehkä sykähdyttävin löytö tähän mennessä on äidinisäni kalenterimerkintä 30.11.1939: ”Wenäjä alotti sodan. Wirtsaa ajelen vaan.” Sitä ennen ja sen jälkeen on kalenteriin kirjattu ylös, montako häkkiä Leipiolta oli haettu heiniä, että latopuita on veistetty ja että ”Reino lähti reserviin”.

Idolini Esko Valtaoja muistuttaa ihmiskunnan positiivisesta kehityksestä. Olen Eskon kanssa samaa mieltä: Kaikki asiat eivät mene parempaan suuntaan, mutta useimmat menevät. Oma ja minusta seuraava sukupolvi on saanut elää hyviä rauhanaikoja ja saa toivottavasti elää vastakin.

Olemme mieheni kanssa karavaanailleet ja polkupyöräilleet ympäri Suomea ja hämmästelleet kesäisen Suomen kauneutta. Esimerkiksi Järvi-Suomi, Ahvenanmaan saaristo, Pohjanmaan lakeudet ja kesäkaupungit kannattaa kokea. Auringon laskua Perämereen ihastellessa nukkumaan meno unohtuu. 

Talvinen Suomi on yhtä kaunis. Matala marraskuinen aurinko kimalluttaa huurteiset oksat ja hanget timanteiksi. Lumiset puut luovat satumaiseman. Kevättalven aurinkoinen Perämeri on sanoinkuvaamaton, puhumattakaan tunturimaisemista. Syksyllä ruska ällistyttää väreillään.

Myönnetään, että on vähemmänkin kauniita päiviä, mutta sitä paremmin kauniit päivät korostuvat.

Satavuotias Suomi herkistää. Olen onnellinen, että olen syntynyt ja asun juuri tässä maassa. Toivon maan päättäjille viisautta ja kaukonäköisyyttä säilyttää Suomi hyvänä maana asua myös seuraaville sukupolville. Mieleeni tulee lapsena kirkossa kuulemani esirukous, jossa pappi rukoili mm. esivallan puolesta. En ihan ymmärtänyt, mitä sana tarkoitti, mutta päättelin sen tarkoittavan järjestysmiehiä, jossa toimessa isänikin silloin tällöin oli Palohovin humppatansseissa. Olin tyytyväinen rukoukseen.

Onnittelut meille suomalaisille, olemme saaneet ja luoneet hyvän maan, sellaisena sen pitäkäämme – me ja tulevat sukupolvet.

Hyvää itsenäisyypäivää!

Ansiotyöhön

Olen tällä viikolla aloittanut ansiotyön pitkähkön tauon jälkeen. Viikon työskentelyn jälkeen en enää edes muista olleeni työttömänä. Kaikkeen tottuu.

Töiden aloittaminen ei ollut suinkaan helppoa. Piti muistaa herätä ja nousta ylös, kun kello soi. Herääminen aikaisin vaatii totuttelemista. Noudatan ohjetta, jonka tyttäreni minulle pienenä antoi. Ylösnousu on helppo toteuttaa napakoin liikkein: "Piip, istumaan! Piip seisomaan!" Ja siitä lähtee!

Heräämisen lisäksi piti muistaa pukea vaatteet päälle oikein. Eikä mitkä tahansa vaatteet. Haaroista ratkenneet legginsit ja hiuti kuluneet verkkarit piti aamulla unohtaa. Hiukset piti muistaa aamulla kammata ja naama maalata. Ja tarkistaa, ettei kinkkusiivu jäänyt hampaiden väliin tai hammastahnat rinnuksille. Miehen kanssa piti mahtua yhtä aikaa aamiaiselle ja eri aikaan vessaan. Siinä sitä on sompaamista.

Samassa tilanteessa olleet ystäväni antoivat hyviä vinkkejä työpaikalle: Pitää muistaa avata housut vasta vessassa. Vessan ovet pitää muistaa lukita. Housut pitää muistaa laittaa kiinni ennen kuin tulee vessasta. Pitää muistaa sanoa päivää. Ei saa kaivaa nokkaa eikä pieraista. Pitää muistaa lähteä töistä oikeaan aikaan.

Noita ohjeita muistin luullakseni noudattaa. Sen sijaan en muistanut hengittää pariin työpäivään (kukaan ei ohjeistanut). Siksi pää oli illalla kipeä. Loppuviikosta muistin jo töissäkin hengittää.

Ensimmäisen päivän seurasin perehdyttäjääni tiiviisti, myös vessaan. Sittemmin olen osannut kulkea talossa myös yksin.

Mukava viikko ja mielenkiintoinen työ. Vaikka viihdyin hyvin vapaallakin, on kiva palata töihin. Työmatka on sopivan pituinen, sen voi kävellä tai pyöräillä. Ja perjantailla on taas isompi merkitys.

Työmatkalta

Anorakkipuku

Ostin joskus 1990-luvun alkupuolella itselleni laadukkaan viininpunaisen Karhun anorakkipuvun. Siihen kuuluu perinteinen anorakki kenguru- ja sivutaskuineen, reiluine huppuineen ja pisteenä tyyli-iin päälle ruskeine nahkasomisteineen.


Pidin sitä aina hiihto- ja muilla luontoretkillä sekä muuten ulkoillessani. Pettymyksekseni se alkoi kuitenkin jo muutaman vuoden päästä hajoilla. Nippanappa kymmenen vuotta kesti ehjänä. Kangas oli yllättävän ohueksi kulunut ja alkoi lahouttaan repeillä. Minun täytyi siis surukseni luopua sen ihmistenilmoillakäytöstä.


Luonnollisesti säästin sen kuitenkin piha-, metsuri- ja ulkomaalaushommia varten ja siinä tehtävässä se onkin ollut täydellinen! Haravaoidessa sen lukuisiin taskuihin voi kerätä maasta löytyneet aarteet, kivet ja roskat, jotka eivät kuulu haravointijätteisiin. Taskuihin mahtuu hyvin myös vesipullo, puhelin, avaimet, nenäliinat, puutarhasakset, vesuri yms. ulkohommissa välttämätöntä rekvisiittaa.


Muutama vuosi sitten askaroidessani erityisen reippaasti housut repesivät takaa ratkaisevan pitkästi. Onneksi puvussa on vuori, joten kalsarit eivät vilkkuneet edelleenkään, mutta valkoinen vuori saattoi näyttää kalsareilta ja oli siksi vähän ikävän näköinen. Mietin jo housujen hävittämistä, mutta ystävien kannustamana korjasin ne. Ei menneet hyvät retkeilyhousut vielä.


Kengurutasku ei kestänyt löytämäni tiiliskiven painoa ja teräviä reunoja, joten sekin ratkesi niin, että korjasin takin leikkaamalla taskun pois. Onhan noita pienempia taskuja vielä useita. Eikä puvulla voi lähteä kotipihasta kovin kauas, joten kannettavaa ei välttämättä tarvitse olla niin paljoa aina mukana.


Olkapäiden ja tereiden nahkasomisteet paljastuivat vuosien varrella tekonahkaisiksi ja ne rapisevat pikku hiljaa haravoitavien lehtien sekaan ja pesukoneen pohjalle. Pesen pukua nimittäin säännöllisesti kerran vuodessa. Joskus vähän harvemmin.


Pesin sen taas äsken. Olen jo useita vuosia miettinyt siitä luopumista, mutta se on vähän kuin Ooppelimme ja Selänne. One more year.

Jos joudun sen joskus hävittämään, otan siitä talteen laadukkaan huppunauhan ja hyvät tukevat vetoketjut, joissa on Karhun logo. Niitä voi vielä tarvita.

Joulu tulee

Olen jouluihminen. Lokakuussa istun käsieni päällä, jotten alkaisi ripotella tonttuja seinille. Valoja toki voi ripustella jo syyskuussa, nehän ovat talvivaloja. Yksi toistuvista painajaisistani (sen lisäksi, että kohtaan karhun tai näen lentokoneen putoavan) on, että on jo jouluaatto ja huomaan, että meillä ei ole ollut joulukynttelikköjä ikkunoilla!


Kaupat ovat kanssani aikalailla samassa aikataulussa, joten joulusuklaata on voinut syödä jo kauan. Ja torttutaikinahan on ympärivuotisesti myynnissä. Lokakuun torttujen täyte voi olla joku syksyinen, vaikkapa kaneliomena- tai vadelmamarmeladi.

Jouluverhojakin voi ripustella jo lokakuussa varsinkin, jos on sattunut inspiroitumaan pesemään ikkunat eivätkä verhot ole kovin tonttuiset. Tai no, tonttuisetkin verhot voi ripustaa yläkertaan, koska siellä vähemmän oleskellaan.


Ja koska yläkerrassa oleskellaan vähemmän, voin hakea sinne joulukoristelaatikot hyvissä ajoin esille ja poimia sieltä koristeen kerrallaan sijoitettavaksi johonkin sopivaan paikkaan. Tai johonkin paikkaan. Joulukoristeita on luonnollisesti kertynyt useita laatikollisia, vaikken mitään ostakaan. Ne ehkä lisääntyvät vuoden aikana tiiviissä asumuksissaan? Mitään en luonnollisesti raski hävittää. Nyt olen lisäksi perinyt lapsuudenkotini joulukoristeet – ne ne vasta nostalgisia ovatkin!



Koska jouluni on nimenomaan nostalginen, en ostele uusia koristeita. Vanhat koristeet tuovat mieleen muistoja. Tosin muisti voi myös pettää. Alla olevan hellyttävän joulupukin (?) olen säilyttänyt ja luulin vuosikausia, että se oli jonkun lapseni ensimmäisinä kouluvuosinaan suloisesti nikkaroima.

Muutama vuosi sitten kuitenkin paljastui, että esikoiseni oli rajuimpina ja mustimpina örinähevikalkarosvuosinaan vuollut sen yläasteella kapinahengessä. Kavereilla oli kuulemma samanlaisia, mutta heidän äitinsä eivät niitä ehkä ole säilyttäneet? Nyt kun sen tiedän, niin saattaa tuo esittää (sentään joulun väreillä) maalattua partaista pääkalloakin? Ensijärkytyksen jälkeen se on minusta kuitenkin edelleen hellyttävä, majailee joulukoristeiden joukossa ja on esillä joka joulu. Hyvän mielen tuojana.


Ooppeli on jo omin päin alkanut koristautua jouluun. Pitääpä siis itsekin tästä lähteä kaivamaan joulukoristelaatikot esiin.

Vielä ajankohtaisempaa:
Hyvää Pyhäinpäivää! Sytytetään kynttilät poisnukkuneille läheisillemme.

Mummosuma ja muuta liikuntaa

Kävin pitkästä aikaa ystäväni houkuttelemana uimahallissa. Kemin uimahalli on kyllä mukava ja hieno - ei syyttä tullut valituksi vuoden 2017 vesiliikuntapaikaksi. Porealtaan viereisistä koko seinän kokoisista ikkunoista avautuu maisema puistoon ja merelle. Auringonlaskua meren taakse ja vaikka lumisia pakkasmaisemia voi ihailla lämpimässä vedessä istuen. Suosittelen, käykää ihmiset!

Kuvaaja: Antti Jänesaro

Emme ihan koko iltaa kuitenkaan istuneet porealtaassa, vaan myös vesijuoksimme. Maailma on parannettava porealtaassa ja saunassa, sillä vesijuoksua pitää harrastaa peräkkäin, ei rinnakkain. Sääntö on ymmärrettävä ja itseäkin miellyttävä varsinkin, jos käytössä oleva juoksualue on vain yhden radan levyinen tai juoksijoita on paljon. Muuten saattaa helposti syntyä mummosuma (vesijuoksijat näyttävät olevan pääsiassa meitä mummoikäisiä naisia). Uimavalvoja joutuisi sitten keksillä sumaa selvittämään ja se on raskasta ja ikävää puuhaa.


Kemin poreallas on iso. Pienemmässä saa olla tarkempana siitä, mitä veden alla tapahtuu. Olimme mieheni kanssa joitakin vuosia sitten Haikon kartanossa ja istuimme pienessä porealtaassa, jossa lisäksemme oli toinen pariskunta. Emme juurikaan keskustelleet, nautimme vaan hiljaisuudesta. Toisen pariskunnan mies näytti nauttivan erityisen paljon taaksepäin nojautuen ja silmät kiinni. Jossain vaiheessa mieheni kuiskasi minulle, enkö tunne mitään. Ihmettelin, mitä pitäisi tuntea. Mieheni oli äitynyt romanttiseksi ja kertoi hivelevänsä parhaillaan omalla jalallaan minun jalkaani. Sanoin, että olen taivuttanut jalkani taaksepäin penkin alle, joten ei ole minun jalka se. Naapuripariskunnan mies näytti nauttivan edelleen. Me poistuimme vähin äänin altaasta. Nauttiva mies näytti melko tuuhealta, joten motkotin miehelleni, miten hän voi luulla noin karvaista jalkaa minun jalakseni.


Poistuessamme kylpyläosastolta jäimme vielä baariin juomaan palauttavat. Samainen herra tuli pukuhuoneesta luoksemme ja kysyi, onko miehelläni mahdollisesti hänen housunsa. Mieheni katsoi vähän hölmistyneenä omia ja miehen jalassa olevia housuja ja totesi olevansa omissaan. Jolloin mies tarkensi puhuvansa uimahousuistaan, jotka olivat kadonneet pukuhuoneen penkiltä. Sieltähän ne löytyivät mieheni uimakassista. Omansakin olivat siellä, muttei useampia sentään. Joskus näinkin päin, useimmiten uimahallista palatessaan kassissa ei ole yksiäkään uimahousuja. Tai pyyhkeitä. Tai pesuaineita.



Vaikka uimahallissa on mukavaa, jostain syystä sisäliikuntaharrastuksiin lähteminen on minulle työlästä. Ei meinaa huvittaa. Mieluummin liikun ulkona. Pyöräiltyjen työmatkojen  ulkoiluhetket koukuttivat niin, että harmitti, jos joskus ei jostain syystä voinutkaan pyöräillä. Eräällä kotimatkalla pyörästäni puhkesi rengas. Talutin pyörän kotiin ja kannustin voimakkaasti miestäni korjaamaan renkaan samana iltana. Miestäni laiskutti ja hän sanoi vievänsä minut aamulla autolla töihin. Protestoin, koska halusin aamuisen raitisilma-annokseni. Tällöin mieheni lupasi viedä minut töihin peräkärryssä.

Koko rahan edestä

Olen edelleen ansiotyöttömänä. En edelleenkään kehtaa tunkea mihinkään väkisin töihin ja edelleen toivon mahdolliselta tulevalta ansiotyöltäni mielekkyyttä.


Olen silti erittäin tyytyväinen elämääni. Aikaa jää mm. kirjoittamiselle, uusi kirja on muhimassa. Tulotkin riittävät hyvin, kun menot ovat pienet. En ole joutunut vielä edes varatankille, vaan kaikki hankkimani vararavinto on onneksi edelleen säilöttynä keskivartalooni. Lisäksi olen vuosien varrella säilönyt syömätöntäkin ravintoa. Pakasteet ovat pullollaan. Vuoden 1984 uskomatonta puolukkasatoa on vielä vähän jäljellä, joten tänäkään vuonna en saanut mennä puolukkametsään.


Eikä siinä vielä kaikki. Olen perijätär. Perin äitini pakastearkun sisällön. Ja kuivamuonakaappien. Sain siis mm. Amerikan apuna 40-luvulla tulleet kanelitangot ja 60-luvulla Aarnen ja Editan kyläkaupasta ostetun Atamon-säilöntäaineen. Kyllä näillä varastoilla ihminen jos toinenkin pärjää.


Lisäksi olen säästäväinen ihminen. Säästän kaiken. Vaikken tiedä, mikä joku esine on, säästän sen, koskapa sitä saattaa joskus tarvita. Ostan kuitenkin vain välttämätöntä. No, joskus haksahdan kirjoihin, levyihin, lankoihin ja palapeleihin, vaikka kaikkia niitäkin on vähintään riittävästi. 

Kun sitten jotain ostan, pyrin saamaan vastinetta koko rahalle. Kun käyn passikuvassa, täytän koko kuvan naamallani, en halua maksaa tyhjän taustan kuvaamisesta. Eri asia voisi olla, jos taustalla siintäisi komea maisema tai mies. Silmälasien ostossa kokorahallaperiaate ei kuitenkaan onnistunut. Yllytin miestäni ostamaan työnantajansa maksamat lasit niin isoilla vahvuuksilla kuin ne voi tehdä, mutta eivät suostuneet myymään. Piti siis tyytyä silmälääkärin toteamiin vahvuuksiin.


Olen aiemminkin mietiskellyt, mitä töitä voisin hakea. Kaivoksella oli jokin aika sitten avoimena peräpään tukkijan paikka. En tiedä, mitä kyseinen työhenkilö tekee, mutta koska olen hyvä tukkimaan kaikki paikat täyteen tavaraa, arvelin olevani sopiva ja harkitsin paikan hakemista. Myös mallin töitä olen kaavaillut, sillä optikkoni kehui minun olevan hyvä kuvaussessiossa. Tarvitaanko jossain siis hyvää silmänpohjamallia? Tai jalkapohjamallia? Jalkahoitaja nimittäin kehui jalkapohjiani hyvännäköisiksi. En ole mol.fi:sta kyseisiä työpaikkoja vielä avoinna bongannut.


Mietin työllistymistä taas myös sitä kautta, että mitä oikein mielellään, suorastaan intohimoisesti tekisin. Palapelejä tuskin kukaan palkallisesti rakentaa, mutta olen kuullut sudokuja täytettävän työaikana. Voisin siis pestautua firmaan sudokujen täyttäjäksi. Täyttäisin kaikki sudokut, jolloin muut työntekijät voisivat keskittyä kokonaan omaan työhönsä. Jos sudoku-osaamista ei haluta keskittää riskialttiisti vain yhdelle ihmiselle – mitäpä tapahtuisi, kun jäisin lomalle tai vaikka sairastuisin eikä kukaan firmassa enää osaisi täyttää sudokuja!? – voisin pestautua sudoku-konsultiksi. Opettaisin nopeat täyttötekniikat, jolloin sudokuihin ei kuluisi niin paljoa aikaa ja työntekijät voisivat mahdollisesti siirtyä vaativampiin sudokuihin, jolloin firman painoarvo nousisi.

Jos jollakin työnantajalla nyt heräsi kiinnostus työpanostani kohtaan, yhteyttä voi ottaa esim. kommenttikentän kautta.

Pyöräreissu 2017, kotia kohti

Tiistai 18.7.2017


Seikkailtuamme Helsingissä muutaman päivän ostamme liput tiistaiaamuiseen Kuopion junaan. Ostan liput soittamalla, sillä pyöräpaikkojen varaaminen netissä vähän kangertaa. Saamme istumapaikat pyörien viereisestä lemmikkieläinvaunusta. Junien istumapaikat ovat nykyään tarkkaan profiloituja, meille osoitettiin vanhan miehen ja lihavan naisen paikat. Sopiva niissä on istua.

Salakuuntelemme matkan ratoksi kanssamatkustajan vuodatusta konnarille. Koiran ja lasten kanssa matkustavan henkilön mielestä vaunu on pöyristyttävän sotkuinen, niin sotkuinen, että he tuskin voisivat siinä eväitäänkään nauttia. Matkustaja näyttää puhelimestaan kuvia myös edellisestä matkastaan neljän vuoden takaa, silloinkin oli ollut pöyristyttävän sotkuista. Konnari ei vaikuta kovin kiinnostuneelta noista lähihistorian kuvista. Niin sitkaasti kovia kokenut matkustaja kuitenkin tykittää, että saa lopulta lahjakortin ravintolavaunuun. Me emme huomaa mitään sotkua. Päinvastoin, meistä vaunu on siisti varsinkin lemmikkieläinvaunuksi. 


Mukavaa katsella junan ikkunasta osittain samoja maisemia, joita olimme juuri pyöräilleet. Emme ole aiemmin tätä rataa matkustaneetkaan. Saavumme Kuopioon puolenpäivän maissa. Sää on todella kuuma ja aurinkoinen, mutta mustia ja uhkaavia ukkospilviä on joka puolella. Täytyy pitää kiirettä, jotta ehtii polkea Rauhalahteen ennen sadetta.


Startti aiheuttaa taas päänvaivaa ja pientä säksätystä. Navigaattori näyttää eri suuntaa kuin vaistoni ­- joka ei ole aivan luotettava sekään. Poljemme muutaman korttelin ja pysähdyn kysymään vastaan tulevalta rouvalta tietä. Rouva seisoo hetken hiljaa ja näyttää, ettei hän aio sano mitään, mutta sitten alkaa ohjetta pulputa. Tarkkaan ja seikkaperäisesti kuopiolainen neuvoo tien. Lumoudun ja vakuutun ohjetulvasta, mutta unohdan jo ensimmäisen käännöksen jälkeen loput ohjeet, joten seuraamme taas navigaattoria.


Mäkiä riittää täälläkin. Hurhautamme jossakin alamäessä sen risteyksen ohi, josta olisi pitänyt kääntyä vasemmalle ja eksymme vähän. Ei se muuten haittaisi, mutta ukkospilvet hipovat jo niskaa. 

Olemme väärällä puolella viitostietä. Lopulta löydämme siltarummun, jonka kautta kömyämme Rauhalahden puolelle. Vähän jännittää, odottaako Ooppeli meitä vai onko sen voro vienyt. Ei ollut. Siellä se nököttää samassa paikassa – riemullinen jälleennäkeminen! Ja aurinkokin vielä paistaa, joten ehdimme kastumatta pakata pyörät ja tavarat autoon ja käydä leirintäalueen terassilla juomassa kahvit härpäkkeineen. Lämpötila on kolmenkymmenen asteen tienoilla, sää on todella painostava.













Ooppeli hörähtää käyntiin. Avaimella virtalukosta. Suuntaamme kohti pohjoista ja silloin alkaa sataa ja ukkostaa. Sade on niin voimakas, että Siilinjärvellä meidän on pakko pysähtyä pari kertaa tien reunaan, koska emme näe mitään. Tai sen verran näemme, ettemme ole ainoat pysähtyneet. Miten hyvä tuuri, että ehdimme pyöräillä tämän sään alta pois! Kaikki kaksipyöräiset eivät ehtineet.

Täytyy kyllä olla onnellinen myös siitä, että Ooppelissa on pitävä katto. Ja seinät. Ei kastuta yhtään, vaikka sade on todella rankka. Kun se vähän hellittää, jatkamme matkaa Iisalmeen, jossa on tankattava. Suoritamme lentokonetankkauksen eli emme sammuta moottoria tankatessa. Pysäytämme ooppelin sentään. Jopa meitä nolottaisi, jos Ooppeli ei tankkauskatoksessa käynnistyisi ja joutuisimme käynnistämään sen työntämällä tai konepellin alta. Huoltoaseman piha on mäkinen, joten kahvittelun jälkeen on lapsellisen helppoa startata alamäkilähdöllä. Ei huomaa iisalmelaiset mitään outoa lähdössämme.


Loppumatka menee hyvin, paitsi että Oulun jälkeen huomaamme, että eturenkaat ovat kuluneet aivan sileiksi. Aurauskulmat ovat kuulemma pielessä. En hengitä loppumatkalla, toivon, ettei ala sataa ja että renkaat kestävät kotiin asti.


Kestivät.

Pyöräreissu 2017, päivä 9: Porvoo - Helsinki

Perjantai 14.7.2017


Niin sikeästi nukuimme yön, ettemme kuulleet isäntäväen aikaisia töihin lähtöjä ollenkaan, vaan heräilemme vasta kahdeksan maissa. Teemme pitkästä aikaa itse aamiaisen, jonka jälkeen pakkailemme pyörät ja tarkistamme moneen kertaan, että asunnon ikkunat ja ovet ovat varmasti kiinni.

Päivä on taas aurinkoinen ja päätämme edetä reissun viimeisen pyöräilyetapin hiljalleen, sillä seuraavakin yöpaikka ottaa meidät vastaan mihin aikaan vaan. Ystävämme neuvoi minulle alkureitin puhelimitse, mutta navigaattoriahan se taas on uskottava ja se opastaa meidät osittain eri kautta. Kiusaako se tekee, sillä se löytää reitin, jonka hiekkatiellä on pystysuora mäki? Onneksi mäki ei ole kovin pitkä, mutta aamutuimaan, kun pumppuni ei vielä ehdi mukaan, sekin tuntuu riittävän pahalta.


Kuulostanee siltä, että minulle on kehittynyt ylämäkikammo? Mikä on totta. Mukavaa asua Meri-Lapissa, jossa on keskimäärin yksi mäki per kunta. Kemissä on Rovan mäki ja Torniossa on Puuluodon mäki, mutta Simossa ei oikeastaan ole mäkiä. Paitsi Alminkallio ja Montaja, joiden päälle juuri ja juuri pääsee kiipeämään ilman lisähappea, mutta jonne ei ole pyöräreittejä. Pekkalan mäki on siinä rajoilla. Pitää siinä vaihteita keventää, joten ehkä se tulkitaan mäeksi. Mutta missään nimessä se ei ole vaahtopursuaasuustamäki.


Liikkeellä on nyt muitakin pyöräilijöitä. Retkipyöräilijöitä vähemmän, mutta maantiepyöräilijöitä sitäkin enemmän. Heidän vauhtinsa on pääasiassa kova eivätkä he jouda retkipyöräilijöitä moikkailemaan. Tosin joukossa on niitäkin, joiden polkunopeus on hurja, mutta matka ei etene. Tekisi mieli antaa vinkki vähän raskaammaan vaihteen hyödyistä matkan joutumista ajatellen.


Nyt taas muistaa, miksi me tätä harrastamme. Ihana ilma, sopiva maasto, kauniit maisemat, yösija tiedossa sopivan matkan päässä ja kahviloita reitin varrella niin, että valitsemaan pääsee. Välillä pidämme lyhyitä juomataukoja linja-autopysäkeillä. Kuumalla auringonpaisteella ne ovat mukavia, kun pääsee vähän varjoon istumaan kunnon puupenkille.

Pysähdyskahvilaksi valitsemme Boxin Sipoossa. Se näyttää Tankki täyteen -tyyppiseltä korjaamon/huoltamon ja kahvilan yhdistelmältä. Ihana! Olen aivan varma, että tapaamme Vilenit. Timo näkee korjattavana olevan ruohonleikkurin ja muistaa, että omaamme pitää ostaa joku kalvo ja menee huoltamon puolelle kaupantekoon. Kalvo on postikortin kokoinen, joten se mahtuu matkatavaroihimme. Onneksi ei koko leikkuria innostu ostamaan.

Minä menen kahvilaan ja käännän kieleni ruotsi-asentoon, mutta vastassa onkin tutun kuuloisesti puhuva rouva. Ihastelen nostalgisesti sisustettua kahvilaa, jonka Rovaniemeltä lähtöisin oleva omistajarouva kertoo olevan aivan vasta avattu. Nautimme todella tuoreet kahvit, munkit ja voileivät terassilla ja jatkamme onnistuneen tauon ilahduttamina matkaa.

Söderkullassa ohitamme kirkon rakennustyömaan – harvemmin näkee rakenteilla olevia kirkkoja Suomessa, enemmän ovat vanhemmanpuoleisia. Pysähtelemme hörppytauoille muutamia kertoja ja ostamme vaihteeksi jäätelöt. 

Liikenne vilkastuu myös pyöräteillä, onnekseni muistin alkaa varovaiseksi, sillä kovassa alamäessä eteeni tormaa metsittyneeltä ja siksi melko huomaamattomalta sivutieltä auto. Aika lujaa tormasi, kuski ei pyöräilijöitä tarkkaillut. Suttijarrutuksen sain vetää - onneksi jarrut toimivat ja pyörä pysähtyi kokonaan. Muuten olisi pyörä pysähtynyt auton kylkeen, mutta pyöräilijä olisi saattanut jatkaa matkaa ilmateitse. Säikäytti aika lailla. Pyöräilijä häviää kolareissa, vaikka olisi oikeassakin. Toivottavasti autoilijakin säikähti sen verran, että muistaa olla jatkossa tarkkaavaisempi.


Ajelemme mukavia pyöräteitä välillä meren rannassa, välillä puiden siimeksessä ja välillä hyvinkin urbaanissa ja baarisessa Itä-Helsingin ympäristössä. Kallio lähestyy. Ajamme navigaattorin ohjein. Sen tiedot rakennus-/purkutyömaista eivät ole ihan ajan tasalla, sillä nyt menee ympäristö melko rujoksi. Timo painaa menemään samaa vauhtiaan pitkin kivilouhikkoa. Minun pitää välillä taluttaa pyörää, renkaat eivät varmasti kestäisi ryttyytystä. Timo vilahtelee betoniröykkiöiden ja kaivinkoneiden välissä, yritän pysyä perässä. Välillä pitää puikkelehtia kapeista verkkoaidan raoista, juuri ja juuri mahdun sivulaukkuineni. Itse olen sentään vähän kapeampi kuin pyöräni laukkuineen, mutta kun minun ja pyöräni pitäisi yhtä aikaa mahtua sujahtamaan, niin ei ole helppoa. Siinä mitataan, kumpi antaa periksi, teräsaita vai myöhäiskeski-ikäinen pyöräilijärouva.

Piikkilanka-aitoja ei onneksi ole, jos jotain positiivista hakee. Ne sopisivat kyllä tähän ympäristöön. En ole aivan varma, olemmeko luvallisella alueella, mutta joitakin muitakin puikkelehtijoita näkyy. Toisin kuin meillä, heillä ei ole kahdenkymmenen kilon kantamuksia mukanaan. Onneksi olemme jo sen verran tutuilla seuduilla, että osaisin maaliin ilman navigaattorimiestäni, jos hän sattuisi kokonaan katoamaan näköpiiristäni. Lopulta kuitenkin löydän ja saavutan Timon ja pääsemme oikeille ihmiskaduille! Ohittamamme alueen jälkeen Kurvi ja Helsinginkatu näyttävät kauppapuutarhalta.


Neljän tienoilla saavumme maaliin Kallioon. Siistiydymme, lepäämme hetken, käymme ostamassa ruokaa, grillaamme ja syömme hyvin ja runsaasti jälkikasvumme kanssa taloyhtiön mukavalla pihalla.


Siinä se oli taas.

Ajoimme reissun viimeisenä retkipäivänä tasan 50 kilometriä. Nousua oli 1506 metriä, lasku jäi kirjaamatta, mutta luultavasti suunnilleen saman verran kuin nousua. Keskinopeus oli reissun pienin, vauhti hyytyi maalin lähestyessä – vain 15,1 km/h.


Tähän päättyneen pyöräreissun (tietenkin ajelimme vielä Helsingissä ja paluumatkalla Kuopiossa, mutta niitä ei nyt lasketa) kokonaiskilometrimääräksi kertyi 542. Koska nuo ylämäet niin rassasivat, niin laskin myös nousut: yhteensä noin 11300 metriä. Onneksi nousu ei ollut yhtäjaksoinen.


Ensi vuonna uudestaan?

Pyöräreissu 2017, päivä 8: Pyhtää - Porvoo

Torstai 13.7.2017


Hyvin saimme yön nukuttua. Joko kummituksia ei varmoista odotuksista huolimatta ollut tai sitten ne eivät saaneet meitä hereille. Siispä hyvälle aamiaiselle hienoon ravintolasaliin.


Päätämme jättää alkuperäiseen suunnitelmaan kuuluneen Kotkan käymättä. Erityisesti minua alkaa ajaminen jo vähän hyydyttää, Kotkassa on Meripäivät ja siten majoitus olisi varmasti tiukassa ja aikaakin on mennyt enemmän kuin etukäteen olimme ajatelleet. Porvoo on sopivan matkan päässä ja ystävämme asuvat siellä, joten kutsumme itsemme seuraavaksi yöksi heille. He ilahtuvat kovasti. Luulemme me.


Päivästä on tulossa lämmin ja aurinkoinen. Aamu on kuitenkin vähän viileä ja asettaa aivokapasiteettimme lujille, kun yritämme päättää, millaisella asulla starttaamme. Aika kevyisiin päädymme ja alkumatka on vähän vilpoisa, mutta pian lämpenemme.


Loviisaan on parikymmentä kilometriä ja siellä on ensimmäinen pitstoppimme. Maasto on mukavan loivamuotoista ja sää juuri sopiva pyöräilyyn. Jonkin matkaa edettyämme ihmettelemme, miksi jokaisessa ohittamassamme kyltissä Loviisaan on 13 kilometriä, vaikka luulemme ajavamme reippaasti eteenpäin. Onko tässä kohti joku aikalukko, joka estää matkan lyhenemisen vai onko ”Loviisa 13” kylteistä saatu merkittävä paljousalennus? Lopulta kilometrimäärät alkavat onneksi vähentyä ja saavumme kuin saavummekin kauniiseen Loviisaan.

Ihastelemme kaupunkia ja telakoidumme rantaan Cafe Saltbodanin terassille kahvittelemaan. Vähän ihmetyttää paikallinen tapa parkkeerata pyörät, mutta kaupungissa kaupungin tavalla toki mekin. 

Loviisa houkuttaisi pidempäänkin oleiluun, mutta hetken ihasteltuamme jatkamme matkaa kohti Porvoota.


Päätämme koukata Pernajan kautta. Tie on mutkainen ja välillä semmoinen mukavan mäkinen, jossa alamäen vauhdilla pääsee seuraavan ylämäen päälle. Jos tie olisi koko ajan sellainen, tarvitsisiko ollenkaan polkea? Tulisiko pyörästä silloin ikiliikkuja?


Pernaja on viehättävä. Löydämme vanhan keltaisen puutalon pihapiiristä pienen Bric à Brac -kahvilan. Ihastuttava isäntäväki esittelee kahvin valmistumista odotellessamme piharakennusten antiikkiliikkeensä tavaroita ja taidenäyttelyn maalauksia. 

Saamme todella tuoreen kahvin ja elämämme parhaat raparperipiirakat! Ja jutustelemme hauskan isäntäväen kanssa aiheesta jos toisestakin. Ehkä istuisimme siellä vieläkin, ellei pihaan karauttaisi kymmenkunta suunnilleen ikäistämme retkipyöräilijää. Vaihdamme muutaman sanan heidänkin kanssaan. Ovat tulossa Saimaan tienoilta ja matkalla tänään Porvooseen samoin kuin mekin.


Lähdemme jatkamaan matkaa. Ihan rauhassa. Juuri yhtään ei hermostuta se, että pyöräilijäporukka tulisi kohta perässämme. Ehkä ohittaisikin meidät. Omaa suoritustamme vaan ajamme.


Jokunen mäki on vielä rannikollekin ripoteltu. Kuuma ilma ja kahdeksas peräkkäinen ajopäivä vaikuttavat niin, että meinaan mäissä taas hyytyä. Ärsyttää aivan suunnattomasti, että Timo ei hyydy yhtään. Tikuttaa vaan menemään samaa tuhat kierrosta minuutissa -tahtiaan. Mulkoilen selkäänsä ja kiroilen itsekseni. Veemäinen jätkä. Kuulemma helpottuu vaan ajonsa päivä päivältä. Todella veemäinen jätkä.


Maisemat ovat sentään kauniit. Ja mäetkin harvenevat. Vaikka toistaiseksi on aurinkoista, alkuillaksi on ennustettu sadetta, joten siksikin pidämme vähän kiirettä (ja siksi, ettei retkipyöräilyretkue meitä ohittaisi). Ilolassa maltamme sentään pysähtyä Noarkiin jätskille ja limsalle.

Porvoossa käymme Hua Wussa syömässä hyvän aterian ja selvittelemme samalla loppureitin ystäviemme luo. Citymarketista haemme pienet tuliaiset. Sillä aikaa on alkanut sadella. Poljemme Vanhan Porvoon halki, mukava olisi pysähdelläkin, mutta sateessa ei viitsi.


Ystävien kanssa vaihdellaan muutama tunti kuulumisia ja illan päätteeksi pääsemme saunomaan. Uni tulee heti, kun kroppa laskeutuu vaakatasoon hyvälle sängylle.


Päivän kilometrimäärä oli 67, keskinopeus 16 km/h, maksiminopeus 46,5 km/h. Ylämäkeä oli 1384 metriä ja alamäkeä 1426 metriä.

Pyöräreissu 2017, päivä 7: Iitti - Pyhtää

Keskiviikko 12.7.2017


Vaikka blogin jatkaminen on vähän viivähtänyt, ei se tarkoita, että olisimme ystäviemme mökille jymähtäneet, vaikka se houkutteleva vaihtoehto olisikin ollut.


Sade ropisee edelleen, kun heräämme. Maukkaan aamiaisen jälkeen tutkailemme sääennusteita, sateen pitäisi loppua iltapäivällä. Suunnittelemme päivän reitin ja varaamme yösijan Pyhtäältä. Vetkuttelemme sen verran lähtöämme, että ystävämme heltyy vielä keittämään meille linssikeiton. Lisäksi ehdimme mukavasti tavata seuraavat mökkivieraat.

Vaikka sade jatkuu, kahden maissa on kuitenkin pakko startata, sillä muuten emme ehdi illaksi Pyhtäälle. Mökin märkä hiekkatie on melkoisen raskas ajettava. Oma painohan ei ole merkittävä, mutta kun matkatavaraa on niin paljon. Välillä pyörä uppoaa niin, että pitää taluttaa. Onneksi matka ei ole pitkä. Asfaltille päästessämme sade hiljalleen loppuu.


Mökkiystävämme vieraineen saavat meidät Kausalassa autolla kiinni. Luulemme, että he tulevat varmistamaan, että varmasti poistumme paikkakunnalta, mutta he tuovatkin meille terassilleen unohtuneen vararenkaamme. Oli kiva vielä tavata ja samalla saada varmistus, että valitsemamme tie on oikea.


Reitti Kausalasta Elimäelle on miellyttävä – kauniit maalaismaisemat ja aurinkokin taas välillä paistelee. Olemme ohittaneet Salpausselän ja merenranta lähestyy, joten maasto on tasaisempaa. Elimäeltä löytyy upea Piika ja Renki -kahvila, jossa on myös käsityö- ja lahjatavaramyymälä sekä taidenäyttely. Isäntäparin suloinen kiinanharjakoira tekee tuttavuutta. Juomme kahvit ja haukkaamme välipalaa. Ihastelemme taloa tavaroineen. Pyöräretken budjettia tasoittaa kivasti se, että mitään ei voi ostaa, koska laukut ovat jo valmiiksi pullollaan. Otan vain kuvia matkamuistoksi.

Tihkusade alkaa taas, kun olemme lähdössä. Pyöriä pakkaillessamme juttelemme pitkään paikallisen rouvan kanssa. Matka jatkuu Ratulan (se tv:stä tuttu?) ja Kuninkaankylän kautta kohti Ruotsinpyhtäätä. Koska Ruotsinpyhtää on ruukkipaikka, mäkiä on taas tiedossa. Ruukkialueelle olisi kiva poiketa, mutta päivän pyöräily ja loppumatkan mäet painavat sen verran, että ajamme suorinta, helpointa ja lyhyintä tietä kohti Pyhtään Patruunantaloa.


Survaisen päivän viimeisillä voimilla kettinkini paikoiltaan Patruunantalon pihalla. Timo jää sitä asentelemaan ja minä hoipun kirjautumaan sisään. Kello on noin kahdeksan ja ruokaakin pitäisi vielä saada. Paljastan vastaanotossa, etten jaksa ajaa tänään enää yhtään, minkä ehkä huomaa olemuksestani. Olin loppumatkalla miettinyt, että jos jostain syystä majoitusta ei olekaan, pyydän saada nukkua vaikka respan sohvalla tai siivouskomerossa. Majoitus tietenkin löytyy. Palvelu on ystävällistä ja mukavaa, saan jopa valita, nukummeko modernimmassa ulkorakennuksen huoneessa (jonne pitäisi jaksaa ajaa vielä viisikymmentä metriä) vai päärakennuksen vanhasti kalustetussa huoneessa. Valitsen vanhan. Se sopii meille. Huone on kaiken lisäksi ”Teknikon huone”, joten etenkin mieheni sopii sinne hyvin.

Huone – samoin kuin koko talo – on upea! En ihmettele, jos huoneessa kummittelisi. Olen suorastaan melko varma, että näin tulee tapahtumaan. Pienen elpymisen ja siistiytymisen jälkeen hörppäämme palauttavat upealla terassilla, jossa mieheni kuvittelee olevansa itse patruuna, teknikko kun sentään on.

Palauttavien jälkeen jaksamme polkaista ABC:lle, joka on lähialueen ainoa tähän aikaan avoinna oleva ruokapaikka. Mutta yksi paikka riittää kyllä meille. Ja ABC:n pastat ovat oikein makoisat. Mieheni yrittää vielä olutostoksille, mutta kellohan on jo yli yhdeksän... taas se tapahtuu. Mies itkee.


Pikaisesti siis takaisin Patruunantaloon nukkumaan.

Päivän kilometrimäärä oli 71,5, keskinopeus 17,5 km/h, maksiminopeus 43 km/h. Nousua kertyi vaivaiset 512 m ja laskua 659 m. Lapsellisen helppo maasto. Ai niin, miksi se silti niin väsytti?

Pyöräreissu 2017, päivä 6: Hillosensalmi - Iitti

Tiistai 11.7.2017


Olemme ensimmäisinä aamiaisella ja ihanasti lasiseinän vieressä aurinkoisissa järvimaisemissa, luksukselta tuntuu. Syömme edellisiin reissuihin verrattuna ehkä vähän maltillisemmat aamiaiset, sillä mäkien kohtaaminen vatsat liian pullollaan vaikeuttaa etenemistä. Aika paljon kuitenkin syömme edelleen.


Tie jatkuu samanlaisena kuin eilen – loistava asfaltti ja niin mäkinen maasto, että se on jo vähän helpompaa, sillä alamäen jälkeen tulee heti ylämäki joten alamäkivauhdilla pääsee joskus pitkällekin. Ei aina.


Vuohijärvelle saavumme kymmenen maissa ja parkkeeraamme Luonto- ja kulttuuritalon terassille. Harmillisesti kahvila avautuu vasta tunnin päästä, mutta Timo karismaattisena miehenä saa puhuttua töihin jo saapuvilta ystävällisiltä rouvilta meille pullakahvit (maksamme ne sentään, maksuttomuuteen ei Timonkaan karisma riitä). Vieressä on Rakkauspuisto, poseeraamme sen edessä.

Matkaa pitäisi jatkaa, mutta kiistelemme Vuohijärven t-risteyksessä, kumpaan suuntaan. Minä lähtisin ilman muuta oikealle, Timo navigaattoreineen vasemmalle. Luonnollisesti lähdemme vasemmalle. Mäkiä on. Jos jaksaisin tuottaa ääntä, huutaisin Timolle, että mielestäni menemme väärään suuntaan kohti Valkealaa, kun meidän pitäisi mennä kohti Jaalaa. Toki Valkealan kauttakin pääsemme Iittiin, mutta matka on pidempi, mikä ei tunnu ollenkaan hyvältä ajatukselta. Muutaman kilometrin jälkeen maasto tasaantuu sen verran, että jaksan huutaa Timon pysähtymään suuntaa protestoidakseni. Timokin suostuu katsomaan uudelleen karttaa ja uskoo lopulta meidän olevan väärällä tiellä.


Vähän matkan päästä kääntyy tien Suur-Selänpäälle, jota kautta pääsemme kohti Jaalaa. Muutaman kilometrin koukkaus tästä tuli. Ei paha, mutta sen verran kiehuttaa, etten edes varoita metsään suunnistavaa Timoa olemaan kusematta miinaan. Olemme puolustusvoimien alueella, mitä Timo ei huomaa, koska Garmin ei sitä kerro.


Timon onneksi Suur-Selänpääntie kulkee tasaisesti harjun päällä ja tuulikin on reippaasti myötäinen, joten mukavaa vauhtia hurhautamme alunperin suunnittelemallemme reitille. Erittäin kauniissa maalaismaisemissa ajelemme Jaalaan, josta löydämme Lähetystyön kesäkahvilan kirkosta. Kahvilaa pitää kaksi mukavaa ja puheliasta rouvaa, joiden kanssa jutustelemme pitkään ensin pyöräilystä ja lopulta muistakin elämän alueista (muitakin tosiaan on!). Tarjoilut ovat hyviä, maksu omantunnon mukaan ja samalla tutustumme isoon hienoon puukirkkoon. Tässä viimeistään unohtuu ylimääräisen kierroksen harmitus.

Kimolassa olisi lähipäivinä sikajuhlat, mutta saavat juhlia ilman meitä, sillä jatkamme reippaasti matkaa kohti Iitin kirkonkylää, jossa ajattelemme käyvämme kaupassa ostamassa pientä mökkituliaista. Kauppaa ei löydy. Sen sijaan hörppäämme vielä kahvit ja vichyt karjalanpiirakoineen viihtyisässä kesäkahvilassa.


Olemme menossa seuraavaksi yöksi ystäviemme mökille Urajärven rannalle. Tarkistamme vielä soittamalla, että olemme valitsemassa oikean hiekkatien, sillä sateen uhka roikkuu niskassa. Ystävä vahvistaa reittimme ja lohduttaa, että loppumatka ei ole erityisen mäkinen. Emme saa selvää, oliko kyse lohdutuksesta vai siitä, että ystävämme ei ole ajanut reittiä pyörällä, sillä reitti ON mäkinen. Ja sorainen. Ja kivinen. Ja urainen. Ja voimani ovat vähissä, joten kaikki tien huonot ominaisuudet kertautuvat.


Hyvien ohjeiden avulla pääsemme kuitenkin helposti perille. Meille on viritetty punainen maalinauha, jota pyöräilyn hidastamat aivomme eivät tosin meinaa ymmärtää. Tai ehkä alitajuisesti pelkään, että olen jo niin heikossa kunnossa, että jos maalinauha on yhtään sitkaampaa materiaalia, pongahdan siihen törmätessäni selälleni. Hyvä massa ja loiva alamäki saavat kuin saavatkin nauhan katkeamaan ja päivän pyörämatka päättyy sopivasti kylmien palautusoluiden ääreen. Aah!

Illalla mukavassa seurassa saunaa, uimista, hyvää ruokaa rannalla, tikanheittoa, vesilintupoikueiden seurailua ja lopulta makeat unet sateen ropistessa.

Ajokilometrejä kertyi tänään 74, keskinopeus oli 17 km/h ja maksiminopeus 43 km/h. Nousimme 1048 m ja laskimme 946 m.

Pyöräreissu 2017, päivä 5: Otava - Hillosensalmi

Maanantai 10.7.2017


Kaunis aurinkoinen aamu taas. Elämän pieniä iloja, kun aamiaisen voi syödä majoitustilassa omassa rauhassa ja on oma vessakin sisätiloissa. Aamiaiskori on runsas – vähän liikaakin samaa lajia (teepusseja, kahvia, maitoa, mehua...). Teemme ylimääräisistä ruuista matkaeväitä ja jätämme loput jääkaappiin. Pakkaamme pyörät ja luulemme pääsevämme hyvissä ajoin matkaan, mutta Timon pyörän etukumi on taas tyhjä. Siispä paketin purku ja paikkaushommiin.

Vajaan tunnin verran lähtö viivästyy, mutta aika kuluu mukavasti rupatellessa parin siivoojan kanssa. Jutustelemme myös naapurihuoneiston ruotsalaismiehen kanssa sen minkä kieli ruotsiin aamutuimaan taipuu. Hän on moottoripyörällään tulossa Imatran ajoista ja menossa Helsinkiin iltalaivalle. Me puolestaan varaamme seuraavan yöpaikan Orilammen Lomakeskuksesta Hillosensalmelta.


Joudumme ajamaan 5-tietä, mikä etukäteen vähän arveluttaa. Liikenne on kuitenkin yllättävän hiljainen ja piennar kohtalainen, joten ajaminen on ihan mukavaa. Mäetkään eivät ole kummoisia, mikä on isojen autoteiden hyvä puoli. Autoille maasto leikataan tasaiseksi. Kevyt liikenne kiipeilköön.


Pysähdymme hörppytauolle linja-autopysäkille. Sanon Timolle, että kymmenkunta metriä aiemmin tien vieressä oli pari juomatölkkiä. Timo lähtee hakemaan ne kahden eilen tyhjennetyn tölkin seuraksi verkkokassiin tarakalle. Rahaa tulee. Ja ympäristö siistiytyy. Timo kainostelee ja potkiskelee kiviä - ei kehtaa poimia tölkkejä, kun autoja on näköpiirissä. Timon kikkaillessa bongaan pysäkiltä ison kasan tölkkejä ja pulloja. Ainakin kymmenen! Nyt lähtee köyhyys! Ääneen naurattaa! Mietimme, mahtavatko tölkit olla erään Kajaanin runoviikolle matkanneen soitinyhtyeen jäljiltä.

Tölkeistä riehaantuneina alamme tosissaan tuijotella tienvieruksia. Pelisääntöjä pitää kuitenkin tarkentaa, kun Timo tölkin nähdessään tekee suttijarrutuksen ja minä peesaajana rytisen peräänsä. Sovimme, että noukimme tölkit ja pullot vain, mikäli pysähtyminen käy sutjakasti. Ehkä siihenkin tarkoitukseen pitäisi kehittää joku käsimerkki? Joka tapauksessa siivoamme aika hyvin Otava-Mäntyharju -välin. Timon nälkä kasvaa kerätessä ja hän ehdottaa, että minä ajaisin tien vasenta reunaa haravoinnin tehostamiseksi, mutta siihen en sentään lähde.


Seuraava pysähdyspaikka Mäntyharju aiheuttaa ärsyttävän ”Mäntyharjun pojat lähti reissulle” -korvamadon. Koko päiväksi. Nautimme kuitenkin kuumalla torilla kahvit paikallisine herkkuineen ja etsimme kaupan, josta voi ostaa uuden vararenkaan.


Mäntyharjulta lähdettyämme pysähdymme hetkeksi ihastelemaan taidekeskus Salmelaa. Myös kauniita maalaismaisemia on välillä valokuvattava. Sanoisinko taas, että kyllä Suomi on kaunis!

Woikosken tehdasmuseoalueella levähdämme hetken. Tehdasmuseon kupeessa on viehättävä kahvila Saiman torppa, mutta eipä satu olemaan auki. Pari motoristia korjailee varusteitaan samalla levähdysalueella, yritämme hengailla tuttavallisesti ikään kuin olisimme samaa heimoa, mutta emme tule noteeratuiksi. Liian vähän hevosvoimia pyörissämme?

Tie Hillosensalmeen on mielenkiintoinen. Mäkiä riittää taas. Onneksi asfaltti on vasta uusittu ja siten loistavassa kunnossa, joten nyt uskaltaa päästellä alamäetkin lähes jarruttelematta. Piennarta ei ole, mutta liikenne on hiljainen, joten hyvä siinä on pyöräilijän edetä. Ihastelen vanhoja hienoja metsämaisemia, olemme Repoveden kansallispuiston liepeillä. Päästyämme Orilammen Lomakeskukseen yritän jakaa maisemaihastelukokemuksiani Timon kanssa. Hän ei ole ollenkaan huomannut maisemia, sillä hän on edelleen vain bongaillut tölkkejä tien reunasta. Siihen koukuttuu.


Orilammella on kiva uimaranta, joten käyn pulahtamassa, minkä jälkeen sujahdamme terassille palauttavien pariin. Paikalle saapuu retkipyöräilijänainen, joka ei ole suomalainen. Etsii miestään, joka on majoittunut aiemmin. Nainen suorastaan hoippuu lasittunein katsein. Onkohan mäkimaasto päässyt hänetkin yllättämään?


Suihkun jälkeen syömme pizzat upeassa näköalaravintolassa. On aika myöhä, joten asiakkaita on vähän ja tarjoilijalla on hetki aikaa jutustella ja kertoilla paikan historiasta – on Kekkosen vakiopaikkoja ollut tämäkin, mitä emme ihmettele.

Katsomme pitkästä aikaa elokuvan ja jopa pysymme hereillä loppuun asti. Surullinen Aileen Wuornos -tapaus pitää silmät selällään. Ei tule uniin sentään.


Päivän ajomatka oli 65 km, keskinopeus oli 16,5 km/h ja maksiminopeus 53,4 km/h. Nousua kertyi 2006 metriä ja laskua 2045 metriä.