Valaistus ja muuta sähkötöihin liittyvää

Pidän syksystä. Ja vuodenaikojen vaihtelusta yleensäkin. Tämä syksy on ollut tähän asti aurinkoisen kaunis ja kuiva. Juuri nyt myrskyää. Ja kun sataa ja myrskyää, on leppoisaa ja kodikasta asettua sisälle. On mukavan hämärää, joten mahdolliset epäsiisteydet eivät erotu. Sähkövalaistusta lisätään, jos se toimii. Ellei, sytytetään kynttilöitä.


Saunomme pihasaunassa ensimmäisiin pakkasiin asti. Saunassa on tyypillisesti vain yksi pieni ikkuna, joten siellä tarvitaan useimmiten lisävaloa. Lamppu on palanut muutama vuosi sitten, eikä sitä olla vielä ehditty vaihtaa, joten kun alkaa olla liian hämärää, sytytämme lyhtyihin kynttilät. Hämäryys on erityisen armeliasta saunassa.


Saunan lyhdyissä kannattaa poltella tuikkuja tai muita muoteissa olevia kynttilöitä. Testasimme tämän, kun saunojia oli paljon ja sauna lämpimänä useita tunteja. Sain nerokkaan idean laittaa katossa riippuviin lyhtyihin paksut kynttilät, jotka kestäisivät pidempään kuin pienet tuikut. Eivät kestäneet. Sulivat saunan lämmössä melko nopeasti. Sula steariini valui ja imeytyi alapuolella kuivumassa olleelle pefletilleni. Siivosin steariinit muualta, mutta steariini kuivahti huomaamattani peflettiin.


Kun saunoimme seuraavan kerran ja istahdin pefletilleni, huomasin steariinin heti. Sula steariini on todella lämmintä. Sen päällä ei ole kiva istua. Miehelläni olisi kovasti naurattanut, mutta jonkin verran hänelläkin on vielä itsesuojeluvaistoa.


Käytämme saunassa nykyään tuikkuja. Ehkäpä jopa vaihdamme lampun joku kevät. Kunhan ehdimme.

Sopivien lamppujen ostaminen on nykyään niin vaikeaa, ettei meinaa koulutus riittää, puhumattakaan käytännön älystä. Ja mieheni on sentään alan miehiä. Sähköalan. Ilmeisesti pitäisi olla vähintään DI, jotta kykenisi sulavasti ja rennosti lamppuostoksille. Ennen oli kaikki paremmin, piti vain valita haluttu watti-määrä ja kantavaihtoehto kahdesta mahdollisesta. Jos halusi kikkailla ulkoasun kanssa, niin lampun muotoja ja pinta-vaihtoehtoja oli valittavana pari erilaista. Nykyään pitää hallita sähkötekniikan syventävät opinnot, jotta osaisi valita oikeanlaisen lampun.


Suutarin lasten kenkäongelma pätee meillä silloin tällöin muulloinkin kuin ulkosaunassa. Osallistuimme joitakin vuosia sitten parin ystäväperheen kanssa karavaanareiden syksyisille valotreffeille. Viikonlopun idea oli, että vaunut valaistaan komeasti ja raati palkitsee parhaiten valaistun vaunun. Joku saattaisi kuvitella, että puolellamme oli ammattiosaamisetu, mutta ihan niin ei käynyt. Vaunussamme ei yllättäen toimineet sähköt koko viikonloppuna, joten se oli säkkipimeä. Ei minkäänlaista valon pilkahdusta. Sääkin oli niin sateinen ja tuulinen, ettei puhettakaan, että ulkotulia olisi voinut käyttää. Eikä se karavaanileirin nestekaasukeskittymässä muutenkaan ole kovin suotavaa. Elättelimme silti toiveita, että raati noteeraa vaunumme kompastumalla pimeässä sen aisaan, toteaa sen nerokkaaksi kontrastiksi kaikkien kirkkaiden ja välkkyvien valokaapelivaunujen keskellä ja palkitsee meidät vähintäänkin kunniamaininnalla. Ei palkinnut.


Toki ammattitaidosta on hyötyä. Mieheni asteli viimeisenä peliporukkansa pukukoppiin, jossa muut olivat pimeässä ihmetellen etsineet valokatkaisijaa jonkin aikaa. Mieheni tuli koppiin, napsautti valot päälle ja kysyi, että miksi te täällä pimeässä istutte. Katkaisimen sijainti oli sähköteknikolle päivän selvä.


Myös kavereita voi autella. Ystävämme oli asunut uudessa asunnossaan joitakin kuukausia ja pyysi miestäni katsomaan verhovaloaan, joka ei toiminut. Mieheni saapui sähkötyökalupakki kädessään ystäväni luo, napsautti valon katkaisijasta päälle - se toimi moitteettomasti. Ystävämme oli käyttänyt väärää katkaisijaa. Ei siitä paljoa kehdannut laskuttaa.



Toisille ystävillemme mieheni teki muutaman pistorasia-asennuksen ja ystävämme kutsuivat meidät siitä hyvästä syömään. Ruoka oli herkullista ja viini sopi erityisen hyvin ateriaan. Ystävämme olikin pyytänyt viinin valintaan neuvoa hienolta turkkiin pukeutuneelta Alkon asiakkaalta saatesanoilla: ”Meille tulee vähän hienompia vieraita syömään – sähkötyönjohtaja rouvansa kanssa...”

Kanssakulkijat ja -puhujat

Ajellessani eilen Kemin keskustaan huomioni kiinnittyi pyörätiellä kävelevään oudosti käyttäytyvään nuoreen mieheen. Hän ei kuitenkaan näyttänyt varsinaisesti pelottavalta. Vaatteetkin olivat täti-ihmisen silmään siistit ja hiusten malli varmaankin varsin trendikäs. Mietin hetken, että onko minulla niin vahva intuitio, että yksinkertaisesti vaan aistin nuorukaisessa jotain sisäistä hämäryyttä.


Sitten sen tajusin: Nuorukaisella ei ollut kädessään älylaitetta! Enkä huomannut kuulokkeitakaan korvissaan! Siinä vaan käveli rauhallisesti molempia käsiään heilutellen ja avoimesti ympäristöään tarkkaillen. Varmasti noteerasi vastaantulevan pyöräilijänkin! Todella outoa. Ehkä sittenkin vähän pelottavaa?


Havainnostani sitten herkistyin muistelemaan omaa nuoruuttani, kuten ikäiselläni ihmisellä tapana on: Kun minä olin nuori – siinä buurisotien tienoilla – tilanne oli päinvastainen. Jos tiellä tuli vastaan ihminen, joka tuijotteli esinettä kädessään, hän oli todennäköisesti pahasti reitiltään eksynyt suunnistaja (suunnistustaitonsa ja silti sitkeän lajiyrityksensä tuntien olisin voinut törmätä maantiellä nykyiseen mieheeni niin). Tai sitten hän oli turisti paperi(!)kartta kädessään. Tosin turistit olivat aika harvassa 70-luvun Simossa. Yhden kerran Simoniemeen eksyi kaksi saksalaista turistityttöä. Viihdytimme heitä ystäviemme kanssa esittelemällä metsää, merta ja maitolaitureita. Hyvin viihtyivät. Monta tuntia.


Jos nuoruudessani joku kanssakulkija puhui itsekseen, kyseessä oli luonnollisesti jonkinasteinen kylähullu. Jos yksinpuhuja ei ollut tuttu kylähullu, piti vähän varautua, pitää piikkarit spurttivalmiina ja vaihtaa toiselle puolen tietä. Ja varsinkin kannatti olla varuillaan, jos kyseinen henkilö näytti jahtaavan jotain otuksia, vaikkapa pokemoneja. Joista me muut emme tienneet silloin yhtään mitään.


Tuttuja kylähulluja ei tietenkään ihmetelty. Kuten ei nykyäänkään ihmetellä yksinpuhujia. Handsfreehän heillä tänä päivänä on. Ja jos ei olekaan, ei silti erotu enää joukosta. Kaikki kuitenkin olettavat, että meneillään on puhelu toisen ihmisen kanssa.


Handsfree -oletuksella ratsastan autoillessani yksin valoisaan aikaan, sillä laulelen ajaessani useimmiten antaumuksella. Koska vastaantulijat saattavat noteerata ammollaan liikkuvan suun, painan samalla ovelasti toista korvaani kädelläni ja huijaan näin pitäväni handsfreetä paremmin korvalla. Luulevat sitten vastaantulijat, että siinä on vähän kiivassanaisempi puhelu meneillään, kun tykitän täysillä naitvissii, vilkkumaata tai muuta menevää nuorisomusiikkia.

Toki tuota handsfree -hämäyskikkaa voi käyttää muulloinkin. Höpöttelen paljon itsekseni tai robotti-imurille tai pihan eläimille ja ihmisten ilmoille lähtiessäkin höpöttäminen jää helposti päälle. Jos huomaan ajoissa puhuneeni itsekseni julkisella paikalla, painan nopeasti käden korvalle peittämään puuttuvaa handsfreetä ja sanon kuuluvalla äänellä: NYT KUULUU HUONOSTI, LOPETETAAN, SOITAN SULLE MYÖHEMMIN. Ja sujautan kuvan (alla) handsfreen nopeasti taskuuni.

Kaikki automme

Meillä on nyt niin paljon noita punaisia autoja, että olemme miettineet niiden säilyttämiseen elämää helpottavaaa arkistointisysteemiä. Pitkällisen harkinnan ja simuloinnin jälkeen päädyimme kuvan mukaiseen yksinkertaiseen jonoon, jossa automme ovat samalla sekä aakkos- että ikäjärjestyksessä. Siitä näkee kertasilmäyksellä tarjonnan, voi valita ja helposti löytää aina tarkoitukseen sopivimman auton.

Jos on urheilullinen päivä, voi valita tyyliin sopivan Opel Astra Sportin kuppi-istuimilla. Jos mahtuu istumaan kuppi-istuimiin. En ole vielä testannut. Ei ole sattunut urheilullista päivää. Ekologisella fiiliksellä (eli bensarahojen ollessa vähissä) valinta osunee pieneen hippimäiseen ja vaatimattomaan Nissan Micraan, joka ei kuluta juuri ollenkaan bensaa eikä tilaa. Kun rahaa taas on ja sen haluaa myös näkyvän, voi pröystäillä ja valita joukon suurimman ja mahtavimman Opel Omegan, jossa on kaksilitrainen kone, keskuslukitus, ohjaustehostin ja spoileri


Toisaalta voi valita myös sen, joka on katsastettu, lähtee käyntiin ja jossa on bensaa.


Autojemme väreissä ei ole valinnanvaraa. Olemme päätelleet, että arkinen valintaprosessi menisi liian monimutkaiseksi, jos värejäkin olisi useita. Punaiseen päädyimme luonnollisesti siksi, että se on Kemiin hyvin istuva aatteen väri. Myös entinen asuntovaunumme Kabe oli ajokalustoon sopivasti sisustuksiaan myöten puna-valkoinen. Lisäksi punainen erottuu hyvin lumihangesta toisin kuin muinainen valkoinen Volvo Amazonimme. Sen kun kajautti jääradalla ensimmäisessä mutkassa syvälle hankeen niin olipa lapiomiehillä haastetta. Löysivät meidät lopulta perävalojen perusteella. Punainen auto olisi löytynyt helpommin.


Avaimia on haastavampaa hallita. Ne pitää pitää tallessa mieluiten muualla kuin virtalukoissa tai ovissa ja vielä erottaakin toisistaan. Lisäksi ne pitää nykyään myös kääriä folioon ja säilyttää jääkaapissa. Muuten nörttirosvo voi tulla ja kaapata avaimet, kertoi autouutiset. Folio on tuttu ja looginen juttu, olemme keksineet kääriä Ooppelin avaimet siihen jo vuosia sitten.

Jääkaappisäilytyksen tärkeys kuulostaa sen sijaan jonkun hajamielisen keksinnöltä. Jonkun, jonka avaimet ovat lopulta löytyneet jääkaapista. Kasvonsa pelastaakseen on sitten kehitellyt varman tiedon jääkaapin avaimia digitaalikonnilta suojaavista ominaisuuksista.
Enkä nyt puhu oman perheeni jäsenestä.

Ooppeli (originaali) ja Micra

Ooppeli meni luonnollisesti katsastuksesta läpi, tämä ei liene uutinen. Ainakaan mitenkään yllättävä uutinen. One more year. Pelaa siis sittenkin pidempään kuin Selänne. Yksi pieni mutterin kiristys ja se on siinä! Vuoden 2018 alkuun. Mieheni ja katsastusmies olivat taas oikein herkistyneet Ooppelin äärellä.


Micra puolestaan on selvästi alkanut pyrkiä persoonallisuudessa Ooppelin rinnalle kehittämällä itselleen uusia piirteitä. Tuorein ominaisuus on yllättävä paukahteleminen. Vähän niin kuin Onslowin auto. Viimeksi se paukahti tasavauhtisessa tasamaan ajossa Simon ja Kemin välillä. Paukahduksen jälkeinen huomattava tärinä sai suorastaan säikähtämään, että menikö nyt joku akseli tai jarrut tai pakoputki tai jotain muuta olennaista poikki. Onneksi liikenne oli hiljainen ja piennar leveä, joten pysäytin vauhdin pikku hiljaa ja ohjasin Micran tien sivuun. Ja onneksi Micra on niin pieni, että se mahtuu kapeammallekin pientareelle.


Tuijottelin tomerasti auton alle, mutten nähnyt mitään uuttaa roikkuvaa tai poikkinaista. Ihmiset ovat muuttuneet tylymmiksi, kukaan outo autoilija ei pysähtynyt tarjoamaan apua, vaikka kuinka konttailin auton ympärillä. Kolmekymmentä vuotta sitten vastaavissa tilanteissa avun tarjoajia kyllä riitti. Nyt painoivat vaan kaasua kohdalla.


Pari ystävää sentään pysähtyi tuijottelemaan pohjaa kanssani. Tuijottelimme myös konepellin alle. Hyvältä sielläkin näytti. Toinen ystävistäni kertoi autonasentajamiehensä neuvovan vastaavissa epäilyttävien äänien tapauksissa koventamaan musiikin volyymia. Tätä keinoa en voi käyttää, sillä Micran radio ei toimi. Tai se toimii niin, että kun radion avaa, ei kuulu mitään. Tällöin väännän volyymin täysille, mutta edelleenkään ei yleensä kuulu mitään. Kunnes esimerkiksi kymmenen minuutin ajon jälkeen radio rämähtää päälle. Volyymit täysillä. Tätä säikähtää vähintään yhtä paljon, kuin noita pohjasta kuuluvia pamahduksia. Silmät rävähtävät tennispallon kokoisiksi ja pumppu ensin pysähtyy ja sitten lyö noin kaksisataa kertaa minuutissa.


Tiukat tuijottelut kuitenkin auttoivat Micraa – sai ilmeisesti tarvitsemansa huomion - ja pääsin ajelemaan hissukseen kotiin asti ilman äänitehosteita.


Olin maininnut aiemmasta pienemmästä paukahduksesta moottoriajoneuvojemme kunnosta vastaavalle perheenjäsenelle. Epäilin tuolloin asiantuntemustaan, sillä hän esitti tarkentavina kysymyksinä vain, että millä kadulla paukahdus tapahtui. Enhän minä juuri mitään autoista ymmärrä ja automme ovat toki melkoisia älylaitteita, mutta silti en jaksa uskoa, että kadun nimi olisi syy paukahduksiin. Tai että kadun nimestä voisi jotenkin edes päätellä paukkeen syyn.


Kuvassa Micran alla näkyy jalas, jonka avulla Micra kapeana autona pysyy paremmin pystyssä, mikäli sitä ei saa pysäköityä seinää vasten nojalleen.

Olen nyt sitten Micran korjaantumista odotellessa ajellut enempi Ooppelilla. Se on kyllä lämmin auto. Se puhaltelee sisälle pelkästään kuumaa ilmaa. Aina. Kylmän puhallusilman saamiseksi emme ole vielä keksineet niksiä. Esimerkiksi sukkahousuista ja jääpaloista voisi jotain kehitellä. Keksinnön muhiessa ajelen ikkuna auki ja odottelen pakkasia.

Penkinlämmitin ei sentään pakotu päälle – jos jotain positiivista hakee.

Kuninkaan puhe

Jalkapallo on kuningaslaji. Jari Litmanen on Suomen Kuningas. Meillä asuu yksi hänen uskollisimmista alamaisistaan. Kun Kuningas puhuu televisiossa, läsnäolijoiden on ymmärrettävä olla hiljaa ja mielellään istuttava tiukasti paikoillaan tv:n ääressä.

Nykyään jo naurattaa seurustelumme alkuaikojen yritykseni kiistellä mieheni kanssa siitä, kumpi on parempi laji pesäpallo vai jalkapallo. Helpompi olisi väitellä musta valkoiseksi. Mieheni tosin väitti olevansa myöskin melkoinen pesäpalloilija, vaikkei lajia arvostakaan. Uskottavuus lajin hallintaansa meni kuitenkin nopeasti, kun hän kertoi pelanneensa antelijana. Antelijana! Termiä on käytetty edellisen kerran ehkä 1940-luvulla.


Mieheni ei fanita mitään yksittäistä jalkapallojoukkuetta, laji sinällään riittää. Mutta olen kuullut eräästä nuoresta miehestä, joka palvoo Saksan maajoukkuetta siinä määrin, että on sanonut luottavansa sen pelaajiin enemmän kuin omiin vanhempiinsa. En lähde tässä nimiä mainitsemaan, mutta nyt vaan sitten odottelemme, että joku Saksan maajoukkueesta tulee ja esimerkiksi asentaa luotettavasti ko. nuoren miehen asuntoon laminaatit. Ehkäpä vaikka työteliään ja luotettavan oloinen Bastian Schweinsteiger, jolla on varmasti kivasti aikaa nyt kun lopettaa maajoukkueuransa.


Vaikka jalkapallon seuraaminen on pääasiassa penkkiurheilua, kyllä se liikuttaa katsojiakin. Ikinä emme ole ajaneet niin lujaa kuin parin kesän takaisella pyöräretkellä, kun kello alkoi lähestyä seitsemää, jolloin illan EM-ottelu alkoi ja Masalan leirintäalueelle oli vielä muutama kilometri matkaa. Minun vauhtiani kiihdytti tosin enemmän uhkaava kaatosade. Karautimme respan eteen peräkanaa, mieheni hyppäsi vauhdissa pyörän päältä, syöksyi respaan ja istui oluttuoppi edessään TV:tä tuijottamassa ennen kuin minä pääsin edes oman pyöräni päältä pois.


Vakavaan kriisiin ajauduimme samaisella pyöräreissulla, kun jouduimme jalkapalloaikataulujen vuoksi ajamaan perjantaina neljän ruuhkan aikaan täyttä vauhtia suorinta tietä (= erittäin vilkas valtatie 9) Orivedeltä Tampereelle. Ehdimme vain vähän myöhästyen hotelliin illan ensimmäiselle pelille. Sen jälkeen lähdimme kaupungille syömään ja ostamaan pelioluet illan toiselle pelille. Mutta kellopa olikin jo yli yhdeksän ja oluet jäi ostamatta. Oli kyllä melkoinen suoritus mieheltä: katsoi kaksi jalkapallopeliä samana iltana ilman olutta! En tiennyt, että niinkin voi lajin tosifani tehdä.


Otsikoin tämän noin hämätäkseni elokuvan ystäviäkin lukijoiksi.


PS Ooppelilla (sillä originaalilla) on tänään katsastuspäivä.