Maalailua

Innostun keväisin maalailemaan tai öljyämään pihapiirissä kaiken, mikä ei liiku. Ja hitaasti liikkuvatkin, jos saan sopivasti kiinni. Ulkomaalailu on mukavaa, sillä se ei ole niin millintarkkaa puuhaa eikä yleensä haittaa, vaikka vähän siveltimen jälkiä jää näkyviin. Maalaukset on kuitenkin pyrittävä tekemään ennen sääskien saapumista, sillä sääskien huitominen ja tappaminen maalipensseli kädessä aiheuttaa rumaa jälkeä.


Samalla kun sutii vaikka terassia, on kiva kuunnella äänikirjoina esimerkiksi skandidekkareita tai Utrion kirjoittamia kauniin, köyhän ja hyväsydämisen taikka vaihtoehtoisesti ruman, rikkaan ja hyväsydämisen neidon seikkailuja Gyllenbögelien kartanonherrojen ja armojen seassa. Kun kirja on sopivasti mielenkiintoinen ja kesken, saattaa helposti käsitellä vaikka naapurienkin terasseja samalla vauhdilla.


Pääsääntöisesti maalaan maan- tai korkeintaan terassintasalla – puutarhakalusteita, terasseja, kaivonkansia, pyykkitelineitä, tikkataulun taustoja jne. Tällöin suurin työturvallisuusuhka on maalata itsensä nurkkaan.


Minulla ei ole varsinaisesti korkeanpaikankammoa, mutta kovin mielelläni en kipua tellingeille maalailemaan, sillä teeseitse-ihmisinä emme tietenkään käytä valmiita turvasertifioituja tellinkejä edes talonmaalauspuuhissa, vaikka aika korkeallekin pitää päästä sutimaan. Mieheni nikkaroi tellingit itse. Pieni epäluottamus tellinginrakentajan lujuuslaskelmia kohtaan häivähtää mielessä, kun hän kehottaa kiipeämään saatesanoilla: ”Kokeileppa, kestääkö”. Ja plärää samalla henki-ja tapaturmavakuutusehtoja. Liekö lujuuslaskelmat sitten pettäneet vai vakuutusehdot olleet liian huonot, sillä tellingit ovat tähän asti kestäneet enkä ole pudonnut kertaakaan. Kop kop.


Luotto omiin rakennelmiinsa lienee kova. Hänen kivuttuaan huojuville tellingeilleen jäin alas tuijottelemaan, että pysyykö mies ylhäällä vai ei. Sain kuulemma mennä sisälle, kunhan lupasin tulla herättämään (?), kun jalkapallopeli alkaa TV:ssä.


Rintamamiestalomme korkeimpien kohtien maalaaminen tikapuiden päässä riekkuen näytti kyllä erityisen pelottavalta. Maaliämpäri toisessa kädessä ja suti toisessa. Maaliämpärissä oli turvajärjestelmä: se oli sidottu tikkaisiin, joten jos mies putoaa niin ämpäri sentään jää yläilmoihin eikä mene ainakaan kaikki maalit hukkaan.


Tikkailla huojuvaa maalaria kierteli kotka – kyttäsi herkullista kuivalihasaalista. Lintulajituntemus on vähän hataraa, joten kaartelija saattoi olla lokkikin. Jos olisi tuhtimpi mies ja verkkopaita, saattaisivat tintit hyökätä talipallon kimppuun, kuten entinen työkaverini kertoi itselleen käyneen. Terveisiä vaan, jos tunnistat itsesi. Älä käytä verkkopaitaa ulkona.

Karavaanarit

Olemme karavaanareita. Kaikkien kavereita. Siili grilliin, taas on ruokaa.


Innostuimme hankkimaan ensimmäisen asuntovaunumme, kun olimme pari kesää reissanneet erinäisissä kotimaan kohteissa pienten lastemme kanssa. Olimme vuokranneet mökkejä, motelli- ja hotellihuoneita (viisihenkinen perhe on hankala hotelliyksikkö) ja B&B:itä. Olimme kantaneet matkatavararöykkiöitä autosta majapaikkoihin ja päinvastoin.


Joskus hotellin parkkipaikka oli korttelin päässä, hotellihuone 5. kerroksessa ja juuri kun olimme asettumassa nukkumaan, huomasimme tutin unohtuneen autoon. Tai vaippojen. Tai jonkun muun, jota ilman lapsiperheen yö ei vaan etene.


Myös majapaikkoihin jäi yleensä jotain. Esimerkiksi pehmolelu (jota on pakko palata hakemaan) tai korvakorut (rihkamaa, jääköön), toinen sukka, hammasharja tai jotain.


Treffasimme ystäväperheitä leirintäalueilla ja kadehdimme karavaanariuden vaivattomutta: Tarvittavat tavarat ovat helposti saatavilla ja silti aina mukana. Ulos pääsee vaivattomasti kahville tai leikkimään. Uimaranta ja leikkialue ovat yleensä lähettyvillä. Lapset viihtyvät helposti.


Siispä mekin ostimme vaunun.


Heppoinen vetoautomme saneli ensimmäiseksi vaunuksemme pienen ja kevyen Soliferin. Kun vuonna 1996 ostimme suuren ja mahtavan Ooppelin, vaihdoimme myös vaunumme isompaan telivaunuun, jäähallin kokoiseen Kabeen. Se oli muutaman vuoden vanhempi kuin Ooppeli ja väritkin mätsäsivät bordellin punaisine sisustuksineen, mikä ratkaisi valinnan.

Haimme Kaben Tampereelta. Syksy oli jo niin pitkällä, että vain harvat leirintäalueet olivat enää auki, joten päätimme ajaa vaunun kanssa suorinta tietä Vaasaan yöksi. Ajelimme kapeahkoa tietä, josta meidän olisi pitänyt kääntyä pohjoiseen kohti Vaasaa. Huomasimme risteyksen liian myöhään ja ajoimme ohi. Koska tie oli kapea eikä käännöspaikkoja ollut, katsoimme kartasta seuraavan tien, joka myöskin oikaisisi huomattavasti. Ajoimme senkin risteyksen ohi emmekä taaskaan päässeet kääntymään takaisin.


Ajoimme siis edelleen eteenpäin, kävimme syömässä ja noin viisi tuntia Tampereelta lähdön jälkeen tulimme Tampere-Vaasa -tielle, jota pitkin Tampereelle oli 90 km. Olimme siis oikotievalinnallamme edenneet viiden tunnin ajolla 90km. Jos olisimme alunperin valinneet tuon isomman ja paremman, mutta vähän pidemmän tien, olisimme olleet samassa paikassa noin tunnin päästä startista.


Vaikka teoriassa tavarat pysyvät vaunussa hyvin mukana, jouduimme tekemään joitakin reissuja niin, että palasimme kotiin samaa reittiä ja keräsimme eri leirintäalueille lähinnä perheen miesväeltä unohtuneita tavaroita (partakone, pesuaineet, maalivahdin hanskat jne.). Muuten karavaanailu oli helppoa ja mukavaa.


Tai ei se ihan aina ollut mukavaa. Kerran haimme monta tuntia ajaneina ja ”vähän” jo tuskastuneina parkkipaikkaa Vaasan keskustasta, jotta pääsisimme ruokaostoksille. Lopulta päädyimme ajamaan Citymarketin parkkihalliin. Samalla kun ajoimme luiskaa alas, muistimme vasta iloisesti nauraneemme karavaaniystävämme jutulle tyhmästä kaveristaan, joka oli ajanut asuntoautolla parkkihalliin ja tärvellyt kattonsa matalassa hallissa.


Kabessamme oli sellainen ominaisuus, että sitä ei voinut peruuttaa ylämäkeen. Joten meidän oli jatkettava luiskaa alas. Heti oikealla oli korkeampi tila, johon parkkeerasimme yhdistelmämme ja päätimme käydä tekemässä ruokaostokset, rauhoittua vähän ja ihmetellä sitten, miten pääsemme hallista pois.


Hermot ja leukaperät olivat kohtuullisen kireällä, ei paljoa jutusteltu. Totesimme ainoaksi vaihtoehdoksi yrittää ajaa parkkihallin normaali ulosmenoreitti. Mittailimme, että vaunu saattaisi juuri ja juuri mahtua. Mietimme jopa ilman vähentämistä vaunun renkaista. Runttasimme antennin varmasti alimpaan mahdolliseen asentoon. Minä kävelin takaperin edellä ja kansainvälisillä käsimerkeillä ja ilmeillä ohjaillen tarkkailin, ettei vaunu ota parkkihallin kattoon tai katon putkistoihin. Mieheni ajoi matelemalla ja mutkittelemalla matalimpia kohtia väistellen.


Ostoksilta autolleen tuleva herrasmies huomautti minulle opettavaisesti, ettei olisi kannattanut ajaa vaunun kanssa halliin. Onneksi olimme jo lähes ulkona, joten herrasmiehelle ei käynyt sen kummemmin. En edes sanonut mitään. Pitkän katseen loin. Pääsimme kaikki hallista ehjinä ulos, me vaunuinemme ja viisaasti neuvonut herrasmies.



Tällä hetkellä meillä ei ole asuntovaunua, möimme Kaben viime kesänä naapurillemme (hän tervehtii silti meitä edelleen). Karavaanareita olemme edelleen, ehkä joskus vielä hankimme vaununkin. Jonkun aivan pienen.

Aggressiivinen verosuunnittelu ja muuta hauskaa

Kohtuullisen ikäviäkin tehtäviä saa hyvin tehtyä silloin, kun pitäisi tehdä jotain vielä ikävämpää.


Muinaisina opiskeluaikoina tuli siivottua koko kämppä, pestyä pyykit, järjestettyä vaatekaapit jne. juuri silloin kun olisi pitänyt alkaa lukea tenttiin. Ja kun siirtää ikävän tehtävän aloittamista tarpeeksi lähelle deadlinea, tulee vielä kiirekin hommaa ikävöittämään.


Myös ikkunoiden pesemisen aloittamisen suunnittelu teettää monenlaista sijaistoimintoa. Silloin tulee yleensä ainakin pestyä wc:t, järjestettyä villasukkalaatikko ja paperiset ruoka- ja leivontareseptit – joita ihmisellä on keittokirjarivstön lisäksi hyvä olla noin motillinen, vaikka kaikki käytettävät reseptit haetaankin netistä.


Yksi tehokkaimmista tavoista saada aivan kaikki tekemättömät työt tehtyä on alkaa suunnitella veroilmoitusten täyttämistä. Tehtävä on stressaamassa mieltä muutamien kevätviikkojen ajan. Sinä aikana testaan kaikki talon mustekynät ja tussit, teroitan lyijykynät ja järjestän värikynät joko pituus- tai vaihtoehtoisesti värijärjestykseen. Tuolloin myös pesen likapyykkikorissa puolisen vuotta odotelleet joululiinat sekä käsipesua vaativat pyykit ja siivoan roskakaapit sekä siivouskomeron.


Lopulta niihin veroilmoituksiin on kuitenkin uppouduttava. Täytämme ne yhdessä mieheni kanssa. Sovimme etukäteen täyttöpäivän. Jota siirrämme vuorotellen keksimästämme hyvästä syystä. Ja vähän huonommastakin syystä. Ja jopa ilman syytä. Kunnes deadline on edessä.


Siinä puuhassa on parisuhde koetuksella. Joka vuosi päätämme, että tästä lähtien kaikki verotukseen liittyvät paperit talletetaan pitkin vuotta samaan paikkaan, josta ne sitten keväällä voi kätevästi ja helposti ottaa esille. Kohta neljäkymmentä vuotta olemme tätä harjoitelleet, mutta ihan vielä se ei ole onnistunut. Aina on joku tieto ainakin vähän hakemisessa.


Verosuunnittelumme on aggressiivista, kiroillen ja toisiamme sättien ja syyttäen etsimme puuttuvia tietoja. Koska aggressiivisella verosuunnittelulla on nykyään huono kaiku, lukitsemme ovet toimenpiteen ajaksi todistajilta välttyäksemme.


Loppujen lopuksihan veroilmoituksen tekeminen on aivan helppo homma eikä siinä edes mene kauaa. Kun ne ovat valmiit, verenpaineet ovat kivasti kohdillaan ja poskilla on terve puna.



Päätämme tästä lähtien tallettaa kaikki verotukseen liittyvät paperit samaan paikkaan, josta ne on helppo vuoden päästä ottaa esille...

Kakkosautot

Kaksi autoa helpottaa kovasti elämää.


Nyt meillä on Ooppelin lisäksi Nissan Micra vm.1994. Se on pieni. Juuri ja juuri mahdun sinne sisälle. Kun istumme mieheni kanssa siinä vierekkäin, molempien uloimmat posket painautuvat sivuikkunoita vasten. Mutta se on oikein näppärä kakkosauto. Kaupunkiajossa sen kanssa pitää olla varovainen, sillä se on niin pieni, että kanssa-autoilijoiden on sitä risteyksissä vaikea havaita jalkakäytävän reunan takaa.


Pysäköintialueilla pitää tarkkaan muistaa, mihin Micran parkkeerasi. Sitä ei näy minkään auton takaa. Olen ajatellut laittaa sen peräkoukkuun (kyllä, siinä on peräkoukkukin!) lasten pyörän turvaviirin, sen korkean mallin.

Micra on muuten luotettava auto, mutta se ei lähde koskaan käyntiin, kun ilman lämpötila sattuu astevälille +7 – +11 astetta. Kylmemmällä ja lämpimämmällä säällä ei ole mitään ongelmia.


Muutama vuosi sitten mieheni sai vimman alkaa pestä ja vahata Ooppelia. Se ajettiin keskelle pihaa ja noin viikko sitä puhdistettiin ja hinkattiin loistokuntoon sisältä ja ulkoa. Kun se vihdoin kiilteli joka paikasta, se ajettiin autotallin eteen Micran viereen. Jostain syystä siitä jäi Micran puoleinen etuovi auki. Huomasin sen kyllä, kun olin lähdössä Micralla kauppaan ja suunnittelin sulkevani oven, kunhan lasken kantamani tavarat Micraan. Unohdin asian luonnollisesti saman tien, istuin ratin taakse ja peruutin normivauhdilla matkaan. Hirveästi rytisi ja heti muistin avoinna olevan Ooppelin oven. Se nyrjähti paikoiltaan ja lommoutui pahanlaisesti. Micraan ei tullut vaurioita.


Istuin autotallin seinustalle itkemään harmista. Mieheni tuli paikalle ja istui viereeni. Ei ihan itkenyt, mutta melkein. Totesi, että paskaaks noista pelleistä, mutta harmittaa kun Ooppeli oli juuri niin kauniiksi kiillotettu...


Mieheni paukutteli kaverinsa kanssa Ooppelin oven ratakiskolla siihen kuntoon, että sen sai auki ja kiinni. Lommot lisäävät katu-uskottavuutta.


Ennen Micraa kakkosautomme oli Lada Samara vm.1989. Se oli laadukas ja lämmin auto ja lähti kaikilla lämpötiloilla käyntiin heti. Se oli myös säästeliäs auto. Lapsemme olivat siihen aikaan noin teini-ikäisiä eikä heitä tarvinnut juurikaan kuskata. Jos lupauduimme viemään heidät jonnekin Samaralla, he ilmoittivat nopeasti mieluummin kävelevänsä tai pyöräilevänsä. Tai pääsevänsä jonkun kaverin vanhempien kyydissä. Pimeällä sai viedä korttelin päähän kohteesta.


Kakkosautot vaihtuvat, Ooppeli ei. Ennen Samaraa kakkosautomme oli harmaa Ford Anglia vm.1962 (hyvä vuosi kaiken kaikkiaan). Anglialla oli muuten ihan hyvä ajella, mutta esimerkiksi liikenneympyröissä tai muuten jyrkissä kaarroksissa piti olla tarkkana, ettei kaatunut, sillä Anglian raideleveys oli aika pieni. Jos pelkääjänpaikalla istui joku, pyysin häntä yleensä tiukissa käännöksissä laittamaan jalan ovesta ulos varmistamaan ettemme kaatuisi.


Upea Anglia keräsi kyllä ansiosta katseita. Nostatin omaa itsetuntoani kuvittelemalla, että päät kääntyivät minun vuokseni. Vilkuttelinkin joskus armeliaasti katsojille.


Olimme ostaneet Anglian Helsingissä asuvalta ystävältäni. Hänkin kertoi sen keränneen katseita. Erityisesti silloin, kun hän kulki sillä näyttelemässä kesäteatterissa Järvenpäässä. Esityksiin kuului elävä lammas, jonka ystävämme hakivat joka esitykseen ja veivät pois. Lammas ”istui” toisen ystävän kanssa takapenkillä. Ihailijakatseet olivat hyvinkin viipyileviä, kun Anglian tuijottajat huomasivat takapenkillä matkustavan lampaan.



Olen entinen IT-ammattilainen, joten kätevästi photoshoppasin henkilön näkymästä tästä ainoasta kuvasta, joka meillä Angliastamme on.