Ansiotyöideoita

Olen ansiotyötön. En kuitenkaan työtön. Tekemistä keksin enemmän kuin ehdin tehdä. Johtuuko se tekemisen paljoudesta vai hitaudestani, siitä en ole aivan varma.


Työttömänä olemisessa on hyvätkin puolensa. Ajankäytöstään saa päättää hyvin pitkälti itse. Voi tehdä itselleen tärkeitä ja mukaviakin asioita. Vietän paljon aikaa äitini kanssa, mitä tuskin tulen koskaan katumaan. Koska äitini on tällä hetkellä laitoksessa, tapaan samalla paljon myös muita vanhuksia. Se antaa perspektiiviä elämään. Ja siellä tunnen itseni usein nuoreksi, tyttömäiseksi, ketteräksi ja sukkelaksi.


Toisenlaista perspektiiviä antaa pienten koululaisten pelikerho, jossa käyn silloin tällöin apuaikuisena pelaamassa. Oman nopeuden säätäminen vanhusten tapaamisesta pienten elohopeahippujen kanssa pelaamiseen on joskus haasteellista, mutta hauskaa.


Rahaa tulee tietysti paljon vähemmän kuin ansiotöissä ollessa. En pidä shoppailusta ja käytän hankkimani tavarat loppuun, joten sopeudun pienempiin tuloihin helposti. Joskus kaipaan mukavia työyhteisöjä, ravintola Pikku Mestarin ruokia ja joskus kieltämättä tilipussiakin. Eniten työttömyydessä vaivaa kuitenkin yhteiskunnallinen vastuu. Minun kuuluisi olla töissä. Mutta väkisin ei oikein voi mihinkään mennä. Eikä ihan mihin tahansa. On hankalaa olla esimerkiksi työssä, jossa ei saa ajatella itse. Työssä olennaista on sen mielekkyys ja hyödyllisyys.


Olen joskus miettinyt yrityksen perustamista, mutta en keksi, mitä yritys tuottaisi. Pitäisi myydä sitä tekemistä, missä olen hyvä ja mistä pidän. Olen hyvä rakentamaan palapelejä. Erityisesti pidän Jan van Haasterenin palapeleistä. Ainakaan Kemissä ei ole yhtään yritystä, joka myisi Jan van Haasteren -palapelien rakentamisosaamista. Olisiko liikeidea siinä?


Jos sinulla siis lojuu kaapissasi kokoamattomia Jan van Haasteren -palapelejä, voin tulla ne kokoamaan korvausta vastaan. Saa jakaa.

Hiihtämisestäkin pidän, mutta sillä alalla jos jossain jyllää ikärasismi. Eivät maksa hiihtelyistäni mitään! Pyöräilyssä sama juttu. Apumoottoriakaan ei saa kuulemma kisoissa käyttää, hylkäsivät pikkumaisesti sen yhdenkin hollantilaisnaisen kisasuorituksen, koska oli asentanut moottorin pyöräänsä. Kaikessa ollaan niin tarkkoja.


Olisi se komeaa yrittää vähän huijata. Tour de Francen nousuissa selkä suorana jenkkakahvat hulmuten ohittelisin tikkulaihoja kanssakilpailijoita. Polkematta.


Saan liikeideoita myös muilta ihmisiltä. Kumilenksuja käytetään paljon toimistoissa ja kodeissa. Ne kuitenkin haprastuvat ajan myötä. Mieheni keksi, että öljyämällä ne pysyisivät pidempään käyttökuntoisina, joten voisin perustaa kumilenksujen öljyämispalvelun. En ole vielä tehnyt siitä liiketoimintasuunnitelmaa.

Työttömällä ei ole enää sellaista ammattisuojaa kuin ennen, nyt pitää karenssin uhalla ottaa vastaan mikä tahansa työ. Ajattelin hakeutua lääkäriksi, niistähän on pulaa. Minulla on valmiiksi valkoinen takki vuodelta 1980, se piti hankkia opiskellessani vuoden kemiaa Oulun yliopistossa. Se ei välttämättä mene enää kiinni, mutta on selkäpuolelta luotettavan näköinen.


Lentäjänäkin saisi varmaan ainakin sairauslomien sijaisuuksia.


Päästökauppa on aina kiehtonut minua. Teollisuuskauppaan on hankala päästä sekaan, mutta voisin myydä päästöoikeuksia yksityishenkilöille. Mietin vielä hintaa vuosiluvalle, jolla yksi henkilö saisi päästellä rajattomasti.


Ellei päästökauppayrittäjäksi halua alkaa, samalle alalle voi päästä myös työntekijäksi. Kompostointilaitoksella oli hiljattain avoinna hajutarkkailijan pesti. Harmi, että oli niin kaukana. Hajuaistini ei ihan riitä aistimaan Rovaniemen päästöjä, muuten olisin ilman muuta hakenut paikkaa.


Ammattivirpojan ja tiernapojan hommiakin (eri genreissä) olen ajatellut. Niihin tarvitsisin pari kollegaa mukaan. Ehkä ensi pyhinä? Muita kiinnostuneita?

Otan mielelläni hyviä liikeideoita vastaan.

Hygieniapassi

Hankin itselleni hygieniapassin. Istuin siis parin tunnin koulutuksen ja läpäisin onnistuneesti tentin. Ei minulla mitään varsinaista syytä passin hankkimiseen ole, mutta koskaan ei voi tietää, mistä itsensä löytää, joten on senkin hyvä olla lompakkoa pullistamassa.

Mielenkiintoinen koulutus se oli. Koska en ole alan ihminen, tuli paljon uutta tietoa. Toisaalta aloin miettiä, miten ihmeessä olen onnistunut välttämään ruokamyrkytykset tähän asti. Ja muistin lievästi ahdistuen, että jo kertaalleen lämmittämäni ruoka jäi huoneenlämpöön miestäni odottelemaan. Hitaasti jäähtyen. Mikrobeja hellien.


Iskeekö ruokamyrkytys nyt helpommin, kun tiedän, miten mikrobit ruuassa käyttäytyvät? Tieto lisää tuskaa. Ruokamyrkytys on tuskainen. Lisääkö tieto siis myös ruokamyrkytyksiä?


Ruoka-aineiden päivämääristä en ole koskaan ollut kovin tarkka. En oikein usko niihin. Aika vasta kuulin, että esimerkiksi oluessa on parasta ennen päiväykset! Ei sillä, että meillä niistä olisi koskaan huolta ollutkaan. Eivät pääse ylittymään. Viinipöntöissäkin lukee, että säilyy avattuna neljä viikkoa. Ei sekään pidä paikkaansa, ikinä ei ole säilynyt neljää viikkoa.


Tyttäreni huomautti muutama vuosi sitten, että keittiönkaapistamme löytyvän siirapin parasta ennen päiväys oli ollut vuonna 1995. Puolustauduin, ettei siirappi mene miksikään. Äitini pisti paremmaksi ja sanoi vasta käyttäneensä kanelitangon, joka oli tullut Amerikasta sota-aikaan Marshall-apuna. Lievä kellastuneen käärepaperin makuvivahde, mutta muuten hyvä edelleen.


Toki omassa yksityistaloudessa saa käyttää millaisia elintarvikkeita haluaa. Jopa meillä jäi kuitenkin käyttämättä makkarakeitto, jonka opiskeluaikanani keittelin miehelleni lähtiessäni sunnuntai-iltana Helsingin yksiöstämme arkipäiviksi Vaasaan opiskelemaan. Muistutin vielä lähtiessäni, että mieheni laittaisi keiton jääkaappiin, kunhan se olisi vähän jäähtynyt.


Kun palasin Helsinkiin perjantai-iltana, kattila oli epäilyttävän samannäköisesti kuin viisi päivää aiemmin yksiön keittosyvennyksen liedellä. Raotin varovaisesti kantta. Haju ja ”keiton” ulkonäkö oli kammottava. Tivasin vihapäissään mieheltäni, miksei hän ollut syönyt keittoa. Raha oli tiukilla ja junallelähtökiireissäkeittelyn vaivannäkökin kismitti. Mieheni vastasi, että olikin ollut kovin nälissään iltaisin ja oikein ihmetellyt, että mitähän tuossa kattilassa on. Muttei ollut tullut katsoneeksi... puhumattakaan, että olisi muistanut tai kuunnellut, että olin keitosta jotain maininnut.


Tapauksen positiivinen puoli on, että sen jälkeen minulla ei ole ollut mitään paineita ruuan valmistamiseen pelkästään mieheni vuoksi. Jos meinaa kitinää kuulua, sen vaimentamiseen riittää taikasana ”makkarakeitto”.


Ravintolan laatua kuvaavat Oiva-hymyt olisivat saattaneet jäädä saamatta sillä 1980-luvun kemiläisellä baarilla, jossa erehdyin tilaamaan kupillisen teetä. Mieheni osti kahvin ja sai sen sentään kaavittua pannusta kuppiin, mutta teetä piti odotella. Kassamyyjä meni takahuoneeseen ja avoimesta ovesta näin – vaikken olisi halunnut – että teevesi lämhäytettiin valurautaisessa paistinpannussa. Siltähän se sitten maistuikin. Huomasimme kyllä nopeasti, että ko. baarin päämyyntituote oli paremminkin eräs kylmä juoma.


Tästä kokemuksesta viisastuneena tilasin punavuorelaisesta baarista teen sijaan vichyn. Olimme ystäviemme kanssa lähteneet aamuyöstä ajamaan Helsinkiin työhaastatteluihin ja päädyimme seitsemän maissa baariin aamukahville. Ystäväni osti rohkeasti kupin kahvia. Ei olisi kannattanut. Sekoitellessaan kahvia hän huomasi, että kahvin lisäksi kupissa oli purukumi. Joka ei ollut pudonnut ystävältäni. Tämänkään baarin päämyyntituote ei varmaankaan ollut kahvi.


Pidän kirjoittelussa lihastenkasvatustauon. Seuraava blogi ilmestyy perjantaina 29.4.

Ihminen sovituskopissa

Kävin tässä huvikseen kaupassa sovittamassa uimapukua.


Tosiasiassa siitä on huvi kaukana. Tapahtumasta on muutama päivä aikaa ja vieläkin pelottaa. Kaikkien muidenkin vaatekappaleiden sovittelu on kammottavaa hommaa, mutta uima- ja alusasut ovat ylivoimaisia, varsinkin talvella.


En edes tietoisesti ollut hakemassa uutta uimapukua, vaan ihan vaan puseroa ja housuja olin menossa sovittamaan. Ale-rekistä tuijotteli kuitenkin pinkki kokouimapuku, jonka kokonumero vaikutti sellaiselta, että se saattaisi sopia päälle. Optimistisesti siis mukaan sekin.

Kun sitten sovituskopissa sain sen pujoteltua ylleni, säikähdin tietenkin ensin peilikuvaani, mutta vielä enemmän sitä, että uimapuvussa ei ollut haarakiilaa ollenkaan! Rohkea uimapuku! Kunnes tajusin, että se olikin rantaMEKKO. Helma vaan ei oikein päässyt ylläni hulmuamaan, pitäisi ehkä sittenkin olla (muutamaa) numeroa isompi? Alle pitäisi vielä mahtua vähintäänkin bikinit. 

Aivan kauheaa. En uskaltanut enää katsoa peiliin. Joku ehkä tietää tunteen? Valkoinen talvi-iho, sovituskopin kova valo, ”vähän” ylipainoa, pinkki hieman liian piukka ”uimapuku”. Huhhuh.


En näköjään olekaan vielä tarpeeksi radikalisoitunut hankkiakseni pinkin rantavaatteen. Pärjään vanhalla vähän venähtäneellä turvallisen sinisenmustalla uimapuvullani tulevankin kesän oikein hyvin.


Yritän yleensä hakea asioista positiivisia puolia. Tässä tapauksessa onneksi sovituskopin oviverho ylsi maahan asti. Olen joskus äheltänyt kopeissa, jossa on saluunatyyppiset ovet, jotka peittävät vain osan oviaukosta ja ovat niin korkealla, että minä persjalkamallinen ihminen näyn vyötäröstä alaspäin kopin ulkopuolelle. Siinä on ikävä sovitella esimerkiksi pinkkiä uimapukua. Ja muunkin värisiä.


Saluunanovityyppiset sovituskopit olisivat tirkistelijöille helppo apaja. Lohduttaudun sillä, että eivät tirkistelisi kauaa. Saattaisivat jopa päättää tirkistelijän uransa siihen.


Saluunanovikoppi oli sentään kohtuullisen tukevatekoinen. Sovitin joskus samaan masokistiseen tyyliin keskellä talvea uimapukua urheiluliikkeen kopissa, joka oli kyhätty keskelle liikettä. Alle kouluikäinen tyttäreni halusi tulla koppiin mukaan. Ahdaskin se oli, kyynärpäät kolisivat seiniin ja koppi huojahteli pelottavasti. Tyttäreni kauhisteli kirkkaalla äänellä, että mitä jos tämä koppi kaatuu. Ei olisi ollut kyllä kenelläkään mukavaa silloin. Ei kaatunut.


Kymmenkunta vuotta sitten ajattelin ostaa pikkujouluun uudet vaatteet. Tuolloin oli muodissa ihanasti valuvat kankaat, jotka olisivat varmasti mukavia päällä ja näyttivät kauniilta. Hengareissa. Mikään koko ei päässyt kauniisti valumaan ylläni. Loisteputkivalaistuksessa joka mutka ja muhkura erottui oikein kunnolla valuvan (=nuolevan) kankaan läpi. Totesin kopissa ääneen, että kyllä naisvartalo voi olla kaunis. Menin siis tuonakin vuonna pikkujouluun samassa lempeässä mustassa mekossani, jossa olin käynyt useiden vuosien ajan kaikki muutkin juhlat. Ja silti oli mukavat pikkujoulut.


Sovituskoppien valaistus saisi olla armeliaampi. Esimerkiksi kynttilä. Tai paloturvallisempi led-tuikku. Tai ei mitään.

Käynnistys ja pysäytys

Ooppeli ei pidä äkkinäisistä muutoksista, se (pitäisikö sano hän?) saattaa muutoksia kohdatessaan jopa oikkuilla. Jos se lepäilee kaikessa rauhassa, se ei välttämättä halua käynnistyä. Ainakaan ilman maanitteluja. Tai jos se on päässyt vauhdin hurmaan, se ei halua pysähtyä.

Etenkin pidemmillä automatkoilla se käyttäytyy usein niin, että se kehrää ja viilettää kuin gebardi nopeusrajoituksia ja äänivalleja uhmaten, mutta kun pysähdytään ja yritetään uudelleen jatkaa matkaa, se ei sano mitään. On vaan aivan hiljaa paikallaan. Murjottaa ilman näkyvää syytä. Mieheni mielestä Ooppeli on ehdottomasti nainen. Tiedä häntä, onhan sen väri ainakin tyttömäinen.

Yleisimmin Ooppelin möksähdys tapahtuu jossain ABC:llä 4-tien varrella välillä Kemi – Helsinki tai Jyväskylän Naissaaren kahvilan parkkipaikalla.

Sitten sitä joudutaan suostuttelemaan ja keksimään vaihtoehtoisia käynnistyskeinoja. Jos vasara sattuu olemaan mukana, sillä voi nakuttaa konepellin alta jotakin sopivaa kohtaa. Ellei vasaraa ole, lumiharjan varsikin käy. Pitää kuulemma tietää, mitä kohtaa nakuttaa (samoin kuin pitää tietää, mihin pissapojan neste lisätään, ei kuulemma voi vain avata konepeltiä ja pirskotella sinne sun tänne). Apukuski starttailee sopivassa kohdassa ja niin saattaa Ooppeli taas hyrähtää! Voi sitä riemua.

Tai sitten ei hyrähdä. Sitten joudutaan työntämään. Mukana kuljetettavasta isohkosta perheestä (siis nimenomaan perHeestä) ja lasten kavereista on tällöin hyötyä. Ja siitä, että kuski on osannut ennakoida ja valita parkkiruudun huolellisesti niin, että siitä on vapaa lähtö eteenpäin ja mielellään vähän alamaa. Tiedämme tällaiset paikat tarkkaan mm. Viitasaaren ABC:llä ja Naissaaressa.

Varsinkin teini-ikäisiä nolostutti joskus kovastikin käynnistysrituaalimme. Eivät meinanneet kestää. Makasivat littanina takapenkillä, elleivät joutuneet työntöhommiin.

Mieheni lohdutti, että keräämämme viipyilevät katseet johtuivat vaan siitä, että ihmiset ihailivat toimintaamme: kuinka taitavasti auton voikaan käynnistää lumiharjalla! McGyver -ainesta. Työntämisepisodit puolestaan olivat kuin suoraan Little Miss Sunshine -leffasta. Niin raikasta, reipasta, hauskaa ja perhettä yhdistävää toimintaa! Aivan tekisi mieli laulaa kuorossa siinä työnnellessä vaikkapa ikipirteää: ”We're all going on a summer holiday...” Tai ehkä mieluummin suomeksi: ”Pian taas toiveloma meillä eessä on, työtä kuukauteen eipä lain...” Eipä vain.

Käykkiskaapeleista on harvemmin nykyään hyötyä. Enää ei meinaa löytyä niin vanhoja lajitovereita, jotka uskaltaisivat antaa Ooppelille virtaa sekoamatta itse.

Joskus käy myös niin, että Ooppeli ei millään haluaisi keskeyttää matkantekoa. Vaikka pysähdymme tankille ja kuski vääntää autosta virrat pois, Ooppeli vaan hyrskyttää. Suorastaan metelöi. Taas siis ihmemies konepellin alle nippeleitä vääntämään, säätämään ja nakuttelemaan.

Voiko näin toimia uusien autojen kanssa? Kysympä vaan.

Pysähtymiset tuovat odotettua piristystä muuten puuduttaviin pitkiin automatkoihin. On tylsää vaan ajaa, pysähtyä, tankata auto, heittää ABC -hampurilaiset huiviin ja jatkaa mielikuvituksettomasti avaimella käynnistämällä taas matkaa. Pieni jännitys pysähdyshetken sujumisesta pitää ihmiset vireinä ja sykkeet kohdallaan.

Kun Ooppeli sitten pääsee kotiin pitkän matkan jälkeen, sitä on turha yrittää hätyytellä tallista ainakaan vuorokauteen. Ei vaan lähde. Lepäilee vanha rouva. On se sen aina ansainnut.

Ooppeli aurinkoon

Aurinkoisten kevätpäivien innoittamina kaivoimme kuivankelinautomme Ooppelin taas käyttöön. Onhan sillä sentään jonkin verran ajeltu talvellakin, mutta aika säästeliäästi. Yhden räjähtävän lähdön otin joulun alla ja posautin moottoritiellä renkaan näyttävästi riekaleiksi. Pölykapseli lensi niin kauas metsään tai mereen tai johonkin hankeen kuitenkin, ettei sitä ole vielä löytynyt.

Jouduimme siis taas ostamaan uuden renkaan. Vasta vuosi sitten Ooppelin arvo nelinkertaistettiin ostamalla siihen yksi uusi talvirengas. Useampaa ei viitsitty ostaa, ettei naapurit ala liikaa kadehtia. Ei haluta kuitenkaan mitenkään erityisesti pröystäillä autokaunottarellamme. Uusimmat renkaat ovat nyt kivasti pysyneet hyvinä ja arvokkaina tämän talven säästeliäällä ajokilometrimäärällä.



Viimevuotinen renkaan hankinta oli hieno tilaisuus. Asentaja peitteli Ooppelin penkin ennen kuin istui sille. Oletin, että hän halusi suojata haalareitaan likaantumiselta, mutta hän sanoikin suojaavansa Ooppelin penkkiä! Oikein lämmin aalto läikähti sisimmässäni ja ryhti koheni siitä ilosta, että ammattilainen osaa noin arvostaa Ooppeliamme.

Ooppelin kasvillisuus on talvehtinut kohtalaisesti, vaikka tammikuussa oli pitkä ja kova pakkasjakso. Sammalet voivat suorastaan hyvin. Kuskin puolen kasvi sen sijaan oli valitettavasti paleltunut kuoliaaksi. Meillä on ollut erimielisyyttä siitä, mikä ko. kasvi oli. Minun mielestäni se oli orvokki tai koivu. Nehän ovat hyvin samankaltaisia kasveja. Paitsi että orvokin kukka on värikkäämpi. Jos kasvi olisi kestänyt talvehtimisen ja saanut jatkaa kasvamistaan, olisin kyllä erottanut, kumpi se oli. Koska se ei talvehtinut, se oli ehkä orvokki? Mieheni mielestä kasvi oli puolukka. Ei siihen kyllä marjoja ehtinyt tulla.

Ooppelin turvatyynyt eivät olleet talvella paikoillaan, ne pitää muistaa asentaa ennen seuraavaa ajoretkeä. Ooppelissa on turvatyynyt myös takapenkillä. Tai tarkkaan ottaen ainoastaan takana, sillä kuskin toimintaa Ooppelin turvatyynymalli vähän haittaa.

Mukaan vielä varakäynnistystyökalut eli käykkiskaapelit, vasara, lumiharja ja näppylähanskat ja keväisen aurinkoiset automatkat on valmisteltu.