Tour de Ski Perämerellä

Ei pitänyt enää tälle talvelle hiihdosta blogata, mutta koska viikonloppuna ei päähän juuri muuta mahtunut, niin vielä kerran kirjoitan. Kiellon päälle, kuten raikas ilmaisu kuuluu.


Tour de Ski pitää päästä hiihtämään ainakin kerran talvessa. Tour de Skihin kuuluu sääennusteiden tarkkailu noin viikon ajan etukäteen. Tämän hoitaa Kemin Erkki Nysten eli mieheni. Säätarkkailun tulosten ja muiden viikonlopun tapahtumien ja menojen yhteensovittelussa päädyimme hiihtämään tämänvuotisen Tourin sunnuntaina, jolloin yöpakkasten jäljiltä kelin pitäisi olla hyvä, auringon pitäisi paistaa ja hyvin mitättömän tuulen olla suunnilleen pohjoisesta.


Mieheni suunnitteli sunnuntaiaamuna reittiä ja minä kuuntelin lievästi peloissaan, että taitaa tulla taas aika pitkä reissu – Perämeren kaari ehkä kierretään ainakin vastapäivään. Kitisin ja murisin vastalauseita samalla kun pakkailin eväitä reppuun. Retken kun pitäisi kuitenkin olla pääasiassa miellyttävä, sellainen ettei tarvitsisi jännittää, jaksaako kotiin asti.


Touriin kuuluvat myös erinäiset mittaukset – pitää mitata matkaa, sykettä, aikaa, keskinopeutta, huippunopeutta, kalorimääriä ja painoa. Painonmittaukseen minä en tosin suostu, siitä tulee ihmiselle vaan paha mieli. Mieheni sen sijaan punnitsi rohkeasti itsensä ennen Touria.


Hanki kesti sen verran, että merellä saattoi hiihtää missä vaan, joten saimme jo parinsadan metrin monoilla hiippailun (jäiset tiet!) jälkeen laittaa sukset jalkaan ja karauttaa matkaan. Pikkuisen piti hangella jännittää, että uppoaako suksi tai sauva tai hiihtäjä, joten ihan komeimpaan tyyliin ei alkutaipaleella ylletty. Yllättävän hyvä oli silti hiihtää. Lopetin murisemisen.


Merelle olivat taas lähteneet kaikki, aivan rannikolla merenjää oli lähes täynnä. Kaupunginrantaa lähestyttäessä sai pujotella, jotta mahtui sekaan. Pilkkijöitä oli parhailla paikoilla vieri vieressä. Hiihtäjiä luonnollisesti ladut täynnä. Jääradalla pyöri autoja, moottoripyöräkin kaasutteli hangella lumi pöllyten välillä takarengas etummaisena kurvaillen. Pyöräilijöitä läskipyörillä ja retkipyörillä, kävelijöitä, lumikenkäilijöitä, koiria, lastenvaunuja, pulkkia, potkukelkkoja, moottorikelkkoja, mönkijöitä, moottoroitu varjoliidin, leijahiihtäjä... Joka suuntaan piti tarkkailla, ettei tule törmäyksiä - ylöspäinkin, jopa vesitaso laskeutui jäälle.


Baanalla keli oli naurettava. Aivan mahtava luisto, melkein liian helppoa hiihtelyä. Kiikeliä lähestyttäessä merellä alkoi olla jo tilaa. Laavulla mieheni paistoi ja söi ensimmäisen makkaran. 

Matkalla Kiikelistä Selkäsaareen kaksi joutsenpariskuntaa lensi tööttäilen ylitsemme. Tai saattoivat ne olla merikotkiakin, en tunne lintuja kovin hyvin. Isoja lintuja kuitenkin. Aiemmin tunnistin vain kaksi lintulajia: pikkulinnut ja isot linnut. Lintuja paremmin tunteva kälyni opasti minut tunnistamaan myös kolmannen lintulajin, keskikokoiset linnut. Keskikokoisen linnun tunnistaa siitä, että se on isompi kuin pikkulintu, mutta sen sijaan pienempi kuin iso lintu.


Lähdimme aika myöhään Tourille, väkimäärä vähenee merellä iltapäivää kohti, joten loppumatkan saimme sujutella hyvinkin rauhassa, suorastaan kahdestaan. Selkäsaaren (ei siis Saariselän kuitenkaan) hiihtomajalla herkuttelimme mehun, kahvin ja mähmädonitsin. 

Selkäsaaresta  kiirehdimme Ajoksen laavulle paistamaan makkarat ja syömään appelsiinit kaakaon kanssa. Ajoksesta Syväleton laavulle vei jäinen perinteisen latu, jota pitkin oli vauhdikasta tasatyönnellä pieneen myötätuuleen. Välillä latu oli tosin vähän uponnut ja kovin kapeaurainen. Varomattomasti hiihtelin ja mono tarttui tietenkin ladun reunoihin ja mätkähdin pyllylleen ja siitä samalla vauhdilla selälleen. Onneksi selkätaskussa olleet puhelin ja mehupullo eivät hajonneet. Jos luulitte, että edellisen yön maanjäristys toistui sunnuntaina klo 16:08, erehdyitte. Se olin minä ja luontaiset pehmusteeni, jotka kohtasimme vauhdilla jäänpinnan.

Syväleton laavu tuli hyvällä kelillä niin pian vastaan, että tuijottelimme sitä vaan hetken, emmekä syöneet yhtään makkaraa! Juurakon laavulla olisimme juoneet viimeisenlaavunkaakaot, mutta oli käynyt semmoinen tapaturma, että rommi oli unohtunut kotiin. Minä pakkasin. Jos mieheni olisi pakannut, kaikki muu olisi voinut jäädä, muttei ikinä rommi!


Siispä sujuttelimme kotiterassille nauttimaan palautusrommit.


Matkaa kertyi 20km, sydämet olivat sykkineet, kaloreita mennyt ja tullut ja nopeuksiakin oli ollut. Tarkempia arvoja en nyt muista. Mieheni suoritti vielä retken päätteeksi loppupunnituksen: painonsa oli noussut hiihtolenkillä vain puoli kiloa, kyllä tämmöinen liikunta auttaa kivasti painonhallinnassa. Minä en punninnut itseäni edelleenkään. On kiva elää harhassa.


Julkaisen seuraavan blogini pääsiäisen jälkeen. Oikein mukavaa ja rauhallista pääsiäistä kaikille! 
Ehkä hiihdän, ehkä en.

Hiihtokelityypit, osa 3 – loistava luistava keli

Kevät etenee, joten ehkä aiheetkin pikku hiljaa vaihtuvat. Tällä kertaa kuitenkin vielä hiihtämisen ylistystä: Minulle täydellinen hiihtosää on kevättalven pilvetön taivas, pari astetta plussaa ja pieni tuuli, joka pitää lumen kuivana. Loistava ja luistava, täydellinen keli. Sellainen ettei meinaa raskia hiihtää, ettei matka loppuisi. 

Jos loistavat hiihto-olosuhteet sattuvat viikonlopulle, jäälle ovat yleensä lähteneet kaikki. Siellä näkee hiihtäjien lisäksi kävelijöitä, pyöräilijöitä, moottorikelkkailijoita, autoilijoita, potkukelkkailijoita, pilkkijöitä, koiria, hirviä... hyvä että sekaan mahtuu. Tällöin mekin hiihdämme usein Tour de Skin tuhannen laavun kautta.

Merellä ne samat aurauskepit, joita paskakelillä on hyvin harvassa, vilisevät nyt risuaitana silmissä. Jos sattuu kova myötätuuli, ainoa voimia vaativa ponnistus on saada jarrutettua maihin saapuessa. Tuuli ujeltaa korvissa ja hiihtäminen on niin mukavaa, että ääneen naurattaa. Välillä pitää oikein pysähtyä nauramaan.

Lentokelillä sukset toisinaan menevät lujempaa kuin pumppu ja perse, jolloin tällainen ammattilainenkin saattaa pyllähtää jopa tasaisella. Jos pyllähtää maastossa jäisellä ladulla alamäessä, sukset, sauvat ja luut menevät todennäköisesti poikki. Tasamaalla kaatuminen ei minua haittaa, jos kukaan muu kuin mieheni ei näe. Hän aina kauniisti epäilee tuulenpuuskan kaataneen minut, koska olen niin kevyt. Yrittää näin paikkailla niitä viipyileviä katseita, joita luo minuun, kun tv:stä tulee ohjelma "Rakas, sinusta on tullut pullukka".

Hankikeleillä merellä voi päästää sisäisen anarkistinsa valloilleen ja hiihdellä hurjasti omia reittejään. Jos vauhdin hurma lähtee hiihtohanskasta ja innostutaan liikaa, etenkin miehelläni piilee vaara, että kreisi ramppaa (ammattilaissanastoa). Jos näin käy, luisteluhiihtonsa menee toispuoleiseksi, jolloin minun on otettava vetovastuu, jottemme ala kiertää kehää (mikä ei haittaa, jos kehä sattuu olemaan Tour de Skin kokoinen).

Kun viilettää peiliksi liippaantuneilla metsäladuilla, jää raskaimmaksi tehtäväksi mutkissa jarruttelu. Jos latu on lenkki ja massan saa kunnolla liikkeelle, kierroksia saattaa tulla useita. Latukierrokseen jää helposti luuppiin eikä kehästä pääse pois ennen kuin vauhti vähän hidastuu.

Luisteluhiihtäjänä pääsen lentokelillä yleensä kostamaan alkukauden ohittelijoille ja puolestaan leuhottamaan pertsahiihtäjien ohi. Se tekee kyllä nasupetteriä (meidän ammattilaisten slangia). Ei sillä, että tässä mistään kilpailusta olisi kyse. Varsinkaan vakavasta kilpailusta. Ihan omaa suoritusta vaan teen. Ilman paineita. Rennosti vaan. Jos nyt satun etenemään napsun verran (meidän ammattilaisten sanastoa) nopeammin kuin kanssahiihtäjät, pakkohan se vaan on ohittaa.

Merikotkat ja karhut ei näillä keleillä pelota, keskisormea näytän niille.

Paskakelinhiihdon paras osuus on se, kun pääsee ladulta saunaan. Täydellisen kelin hiihdon jälkeen kunnon luterilainen tasaa euforisen olonsa jollakin jalatmaahanpalauttamisharjoitteella. Silloin on hyvä esimerkiksi pesaista vessa, sauna tai pyykkikorissa odottelevat käsin pestävät joululiinat.

Varustehavainto: Buffi on kätevä lenkkipäähine. Kun toinen pää on litimärkänä hiestä, voi kääntää buffin niin että kuivana hulmunnut lärpäke tulee päähän ja hikinen osa liehuu niskassa. Jos on pitkä lenkki ja sopiva ilma, sekin saattaa ehtiä kuivua ja tempun voi toistaa!

Hiihtokelityyppejä, osa 2 – paskakeli metsäladulla

Hyviäkin kelejä on. En minä muuten hiihtäisi enkä hiihtämisestä jauhaisi. Mutta aina joskus on myös näitä ei-niin-hyviä-kelejä – suorastaan paskakelejä.

Välillä sitä ammattilaisenakin haluaisi pitää lepopäivän hiihdosta, mutta en monestikaan uskalla. Kuuntelin kerran erään triathlonistin haastattelun ja hän sanoi, että lihakset kasvavat levossa. Pituuskasvu on ainoa fyysinen kasvu, jota kaipaisin ja koska lihakset eivät varmaankaan kasva pituutta, en uskalla levätä.

Siksi ajaudun joskus metsäladuillekin paskakeleillä. 

Voi olla esimerkiksi sellainen vesikeli, että lumi imaisee sukset kiinni ja kuuluu plopsaus, kun potkaisee suksen irti lumesta. Ainoastaan jyrkimmissä alamäissä sukset liukuvat muutaman metrin työntämättä. Koko ajan joutuu punnertamaan, siispä me ammattilaiset puhumme työmiehen kelistä.

Luistelusuksilla harvemmin tapahtuu sitä puusuksien aikaan tyypillistä ilmiötä, että kaikki lumet tuntuvat kertyvän suksenpohjiin ja homma menee tamppaukseksi. Välillä pitää katsoa taakseen, että rullautuuko koko latu mukaan. Perinteisen suksilla näin voi käydä edelleenkin. Ja luistelusuksillakin ainakin sillä talven ensimmäisellä lenkillä, jolloin suksenpohjissa on vielä kaikenlaista kamaa kesän jäljiltä.


Nihkeällä pakkaskelillä suksi vaan saattaa olla luistamatta. Luisteleminen on tuskaista, kun ei luista. Perinteistä ei voi hiihtää, koska luistelusukset eivät myöskään pidä. Tasatahtikin on raskasta, kun suksi ei luista. Kaikki menevät ohi, sukuvikako siis? Veikko Lavi se tämänkin tiesi? Matka ei etene yhtään. Onneksi hiihto eroaa pyöräilystä siten, että vaikka vauhti on kuinka hidas, yleensä pysyy sentään pystyssä.

Itkin viime talvena myötätunnosta Lari Lehtosen mahdollisesti päättyvää hiihtouraa. Paskakelillä en ymmärrä Lehtosta yhtään. Mitä ihmeen itkettävää siinä on, ettei ikinä enää tarvitse hiihtää? Tuolloin samaistun helpommin Happo Heikkisen maaliintuloihin - tulkaa nyt herranjestas joku niistämään naamani ja raahaamaan minut ladulta pois!

Joskus sykemittarin vyön irrottaminen tosin helpottaa tuskaista oloa. Veri ja ilma alkavat taas kiertää ja sydän hakata. En aina muista sykemittaria asetellessani, etten ole laiha.

Jos merellä pelottaa, että merikotkat käyvät väsyneen etenijän kimppuun, niin metsässä puolestaan mietin karhujen talviunilta heräämisen ajankohtaa. Loppulenkillä joskus väsyneenä pohdin, mitä tekisin, jos karhu tulisi ladulla vastaan. Kääntyisinkö takaisin ja hiihtäisin täysillä? En jaksaisi. Tekeytyisinkö kuolleeksi? Fyysisesti se olisi hyvinkin helppoa, mutta henkinen kantti ei ehkä kestäisi. Luultavasti iskisin lannistettuna sauvat hankeen ja sanoisin otsolle, että syö sitten (tähän kohtaan tulisi voimasana)!

Onneksi kuulin hyvän vinkin: karhut inhoavat hajusteita. Siksipä pirskottelen loppukevään metsäretkille päälleni 1970-luvulla tilaamani Yves Rocherin eau de toilettet. Ei ole muuten yksikään karhu käynyt päälle, toimii!

Kun sitten vihdoin räkä poskilla ja kieli maata viistäen selviää paskakelillä ladulta pois ja vielä lenkin loppukevennykseksi vetaisee jäisellä parkkipaikalla liukkailla monoilla näyttävän kokovartaloliikesarjan ja reväyttää jonkun selkä-kylki-kassler tms. ruhon osan, niin hiihtoelämys on valmis. Seuraavan päivän lihaksienkasvatuslepo siintää kristallinkirkkaana mielessä.

On näissäkin reissuissa kuitenkin jotain positiivista: Ladulta pääsee lopulta pois, mahdollisesti saunaan. Olo on kaikesta tuskailusta huolimatta jälkeenpäin hyvä. Metsä on aina kaunis, varsinkin paskakeleillä sitä on hyvä pysähtyä välillä ihastelemaan.

Hiihtokelityyppejä, osa 1 – paskakeli merellä

Hiihtokelejä on monenlaisia, kaksi päätyyppiä ovat hyvä keli ja huono keli. Ääripäät ovat loistava keli ja paska keli. Paskakelejä (meidän ammattilaisten vakiintuneena terminä sen voi kirjoittaa myös yhteen) voi tietysti vältellä, mutta ammattilaisen on hiihdettävä joskus sellaisillakin. Pidän itseäni ammattilaisena, sillä työttömänä voin hiihtää töikseni. Siitä vaan ei makseta mitään, siksi uskallan ammattilaisuuteni tässä näinkin julkisesti paljastaa. Jonkun se on tämäkin (hiihtäminen) tehtävä.

Kauniimmin raskaasta kelistä puhuttaessa me ammattilaiset käytämme myös termiä työmiehen keli. Ellei koko ajan tee työtä, vauhti pysähtyy. Työttömänä ollessani välttelen tuota termiä.


Talven ensimmäisellä hiihtolenkillä on useimmiten paskakeli. Johtunee pääasiassa siitä, että säilytämme kauden ulkopuolella suksiamme ulkorakennuksen vintillä orsien päällä pohjat ylöspäin. Kesähelteillä suksien pohjiin mädäntyy hiirien ja oravien raatoja, kertyy kärpäsiä, linnunpaskoja, muhia ja muita pölypalleroita.


Jotkut puhdistavat ja voitelevat suksiaan hiihtokauden alkajaisiksi. Me emme. Suksenpohjiin kertyneet töhnät tökkivät ensimmäisillä hiihtolenkeillä pahanlaisesti, mutta kyllä ne sinne ladulle vähitellen liiskaantuvat. Omasta mielestämme olemme edelläkävijöitä. Joku muu vaan ehti karvapohjasukset tuotteistamaan. Mietimme nyt linnunpaskapohjasuksien patentoimista ja tuotteistamista, ei lipsu nekään.

Merellä hiihdettäessä paskakeli johtuu usein kovasta vastatuulesta. Tällaisen hankisääskityyppisen hiihtäjän kannattaa silloin laittaa pari tiiliskiveä taskuun, ettei tuuli vie. Aurausrisut tsemppaavat, kun antaa itselleen luvan pysähtyä joka risun kohdalla. Niitä vaan on vastatuulella kovin harvakseltaan. Jos tuuli on puuskainen, kannattaa tormata (ammattihiihtäjien sanastoa) aina puuskien välissä vauhdilla matkanteon nopeuttamiseksi.

Kova tuuli pöllyttää ladulle hiihtäjän harmiksi irtolunta . Kun taivaltaa vastatuuleen pää alaspäin ja katse monoissa, pienetkin nietokset saattavat aiheuttaa yllättäviä tekniikan hajoamisia ja jopa pyllähdyksiä, jotka ovat erityisen noloja tasamaalla (tai siis merellä).

Pahimmillaan merellä tuntuu, että hiihtää seinää vasten. Naama lepattaa ja tuuli ulisee korvissa. Jos jaksaa katsoa taivaalle, saattaa nähdä merikotkien väijyvän helppoa saalista.

Kuvan otti Katja Koivumäki. Itse en oikein uskalla edes katsoa ylöspäin.

Kun kovalla vastatuulella saapuu vihdoin naama maksanvärisenä irvistellen etappisaareen ja luulee tehneensä urotyön, saa yleensä kuulla muiden ammattilaisten (= sitkaiden eläkeläishiihtäjien) kertomuksia vielä kovemmista tuulista ja pidemmistä hiihtomatkoista. Viimeisenä kehumaan pääsevät ovat hiihtäneet trooppisessa hirmumyrskyssä vastatuuleen Merenkurkkuun ja takaisin. Tämmöinen hopeasompahiihtäjä vaikenee silloin.

Etapilla on kuitenkin helpottavaa ajatella, ettei ole ampumahiihtäjä. Kädet tärisevät niin, ettei mehupullo meinaa osua suuhun. Jos silloin pitäisi alkaa ammuskelemaan, ei kenelläkään olisi mukavaa.

Positiivista paskankelinhiihdossa on voittajan olo, kun ladulta vihdoin pääsee kotiin. Positiivinen olo tulee heti kun on muutaman tunnin elpynyt, hengitys on tasaantunut, pulssi laskenut alle sadan, raajat lakanneet tärisemästä ja naaman väri alkaa muistuttaa normaalia.

Tekniikkavinkki: Tasamaaluisteluhiihdossa yleisin tekniikkavirhe on liian leveä suksikulma. Ongelma korjataan kaventamalla suksikulmaa. Tämän yllättävän tekniikankorjausohjeen antaa Reijo Jylhä opetusvideollaan.

Merellähiihtelyretkiä

Kevättalveeni kuuluu olennaisesti merellä hiihtely. Meri sentään vielä jäätyy näillä leveysasteilla hiihtokuntoon joka talvi ainakin joksikin aikaa. Kemin kaupunki ylläpitää loistavaa latuverkostoa lukuisine laavuineen. Kelpaa siellä ihmisen edetä. Ja syödä. Ja edetä. Joskus myös omia polkujaan, kun hanki kantaa.

Kotoamme on rantaan parisataa metriä. Koska ladulle siirtymiseen ei tällöin tarvita autoa, on kynnys hiihtolenkille lähtemiseen matala. Lähimmät kolme laavua ovat puolen kilometrin päässä Laitakarin ja Juurakon saarissa. Kun lapsemme olivat pieniä, hiihdimme kevättalvisin usein laavuille paistamaan makkaraa. Tapasimme siellä monesti puolitutun, joka oli sitten kertonut yhteiselle ystävällemme, että perheemme hiihtää todella paljon. Että olemme ”aina” merellä. Ystävämme oli korjannut käsityksen hiihtämisemme määrästä: ”Hiihtävät kotoa puoli kilometriä, paistavat makkarat ja hiihtävät takaisin.” Niinhän se oli. Vaikka olimme joka kevätviikonloppu ladulla, talven hiihtosaldo saattoi olla 15 km. Plus makkarat.


Ystävämme menivät vuosia sitten meillä hiihtolomaillessaan matalalla profiililla naimisiin. Päätimme yllättää heidät pienellä juhlalla. Olimme lähdössä koko perheiden voimin Juurakon laavulle makkararetkelle. Olimme kehittäneet nokkelan juonen, jonka mukaan minun pitikin yllättäen (ovela puhelu juonessa mukana olevalta ystävältämme) lähteä käväisemään töissä juuri kun olimme lähdössä hiihtämään.


Hiihdimme hämäyspuhelun soittaneen ystävämme kanssa todella nopeasti (omasta mielestämme) Juurakkoon ahkio täynnä häärekvisiittaa. Järjestimme laavulle häätarjoilut skumppineen, kakkuineen ja nuotiomakkaroineen. Soitin miehelleni (joka oli juonessa mukana), että joudun jäämään töihin pidempään ja kehotin heitä hiihtämään edellä Juurakkoon.


Tuore hääpari seurueineen hiihteli paikalle ja yllättyi juhlistaan iloisesti. Pakkasta oli parikymmentä astetta, skumpat pysyivät hyvin kylminä eikä hääkakkujen kerma päässyt valumaan, vaikka aurinko paistoi.

Nykyään hiihtelemme sentään pidempiäkin lenkkejä. Jos mieheni saa päättää ja menomatkalla on myötätuuli, hän hiihtää niin kauas kuin jaksaa ja kääntyy sitten takaisin. Hän on tätä pari kertaa päässyt kokeilemaan ja silti tekee edelleen samoin, kun tilaisuus tulee. Minun tehtäväni on siten jarrutella matkan pituutta, kun taas mieheni jarruttelee vauhtia, joka pakkaa muuten heti lähdössä kiihtymään niin, että se lähinkin laavu tuntuu pian olevan liian kaukana.


Jos on hieno ilma, hyvä keli eikä kiire minnekään, normaali viikonlopun retkilenkkimme menee näin: Mieheni ehdottaa, että hiihdämme Luulajan ja Kalixin kautta Tornioon ja sieltä kotiin – hissukseen hiihtelemme matalalla sykkeellä. Minä ehdotan, että käymme viiden kilometrin päässä Selkäsaaressa ja palaamme takaisin suorinta latua.


Hiihdämme puolen kilometrin päähän Laitakariin. Jos laavulla on tuttuja, saatamme pysähtyä hetkeksi. Tai jatkamme matkaa suoraan Selkäsaareen, jossa on latukahvila. Kannatuksen vuoksi ostamme sieltä munkit tai räiskäleet ja kahvit tai mehut. Ostopäätöstä helpottaa myös tuotteiden herkullisuus.


Selkäsaaresta sujuttelemme reilun parin kilometrin päähän Ajoksen laavulle paistamaan makkarat ja juomaan kaakaot. Jälkiruuaksi appelsiini. Seuraavaksi syöksähdämme Syväleton laavulle paistamaan toiset makkarat, jotka syömme viinimarjamehun kanssa. Jälkiruuaksi pähkinöitä. Lopuksi hiihtelemme joko Laitakariin tai Juurakkoon nauttimaan ns. viimeisenlaavunkaakaot. Jäljellä oleva hiihtomatka on niin lyhyt, että se menee pikku rommeissakin.

Näin hiihdellen ei pääse pidemmilläkään lenkeillä paino eikä housut putoamaan.

Loppuun käytetyt

Käynti kaatopaikalla vuosia sitten avasi silmäni sille hirveälle tavaramäärälle, mitä me ihmiset heitämme roskiin. Onneksi kierrätys on kehittynyt ja kehittyy edelleen. 

Kierrätimme mekin kaatopaikkakäynnillämme sen verran, että sieltä lähti mukaan metallinen järeä Tonka-kaivinkone (lelu siis) ja Sebu. Tai tarkkaan ottaen Sebun pää, joka oli hyvin mieluinen tuliainen ja on toiminut vuosien saatossa monissa tehtävissä. Hän on ollut lahjomaton päätuomari naapureitamme vastaan pelatuissa juhannusfutis-matseissa. Lisäksi hän on toiminut riippumattotelineen päänä ja vartioinut päämiehenä ansiokkaasti taloamme poissaollessamme – pää ikkunassa säikäyttää arimmat konnat.

Itselle tuli kaatopaikkakäynnin jälkeen entistä voimakkaampi tarve käyttää tavarat tarkasti loppuun ennen niiden hävittämistä. Joku saattaa nähdä sen saituutena. Saattaa se osittain sitäkin olla.


Autoissamme tämä tietenkin näkyy selvästi. Aiemmin meillä oli Lada Samara, jolla ajettiin niin kauan, että pellit alkoivat putoilla. Moottorilla olisi kai vielä ajanut pitkään ja blyysipenkit olivat edelleen näyttävät, mutta ulkokuori alkoi kaivata kokovartalotukea.


Torniossa oli metalliromunkeräys, jolloin eri puolille Torniota sai tien varsille viedä romua, jotka kerääjä sitten vei mennessään. Mieheni oli tuolloin Torniossa töissä ja pelkäsi, että jos joutuu jostain syystä pysähtymään Samaralla tien varteen, saattaa romunkerääjä tulla ja napata kuormaan. Pysähtymisen pelossa Tornion alueen kimppakyytiläisten piti keräyspäivinä hypätä pienestä vauhdista Samaraan ja siitä ulos.


Olisin minä tietenkin voinut virkata vaikka kalastajanlangasta suojaverkon Samaran ympärille peltejään tukemaan, mutta päädyimme lopulta viemään sen romuttamolle. Mieheni ajoi Samaran ja minä menin Ooppelilla hakemaan miestäni. Ei meinannut löytyä miestä eikä Samaraa. Säikähdin jo, että Samara oli puristettu paaluksi eikä mieheni ehkä ollut muistanut poistua siitä. Kohta hän kuitenkin loikki ulos toimistosta kahdenkympin seteliä voitonriemuisesti heilutellen. Samarasta oli maksettu rahaa.


Ooppeli on ikiliikkuja eikä ymmärtääksemme lopu koskaan. Mieheni osti sen käytettynä vuonna 1996 silloiselta työkaveriltaan. Samalla hän osti itselleen samaiselta työkaverilta upean havunvihreän Sastan toppapuvun. Ensimmäiset 15 vuotta hän käytti sitä parempana pukuna. Viimeiset viitisen vuotta puku on ollut päällä lähinnä hämärähommissa eli pimeällä kotipihalla lumi- yms. töissä. Jatkuvassa käytössä kuitenkin. Mutta nyt sen hihansuut alkavat jo rispaantua! Mikään ei enää nykyään kestä. Kenen on vastuu? Voiko korvauksia vaatia puvun valmistajalta? Tai saisiko myyjältä vielä hinnanalennusta?

Sukat käytän loppuun. Jos varret ovat hyvät ja komeat, ei pohjan mahdollisilla rei'illä ole niin väliä. Jos joku kuitenkin sattuu reiän huomaamaan, selitän, että sukat olivat kyllä kotoa lähtiessä ehjät. Tarkoitan lapsuudenkotoa lähtöäni. Muutin sieltä pois syksyllä 1980.



Niin ja onhan minulla tuo sama mieskin edelleen. Hänkin on ollut käytössäni syksystä 1980.