lauantai 10. helmikuuta 2018

Muisti

Pingipongin olympialaiset alkoivat. Seuraavat pari viikkoa istumme siis vielä normaaliakin enemmän tv:n ääressä. Hiihdin nuorena kilpaa piiritasolla - kieltämättä sen harrastaminen oli minulle helppoa, koska isäni tunsi lajin ja hallitsi suksien voitelun. Mieheni on ehkä vähän katkera siitä, että minulla on ollut tällainen mahdollisuus ja hän yrittää siksi vähätellä Hopeasompa- menestyksiäni. Vaikka ei niissä paljoa vähättelemisen varaa ole.

Naisten hiihtokisoja katsellessamme mieheni alkoi taas muistella minun hiihtosaavutuksiani. Mutta eipä muistanut nimeä ”Hopeasompa”. Ääneen hapuili, että mikä se kisa oli, mihin nuorena osallistuit… ei se Stanley Cuppikaan ollut… No siinäpä muistelee. En auta. Tekee vaan hyvää yrittää muistaa. Tässä iässämme varsinkin nimimuisti ihan selvästi heikkenee. Muistitila yksinkertaisesti täyttyy. Pitäisi saada lisää levytilaa.

On näissä muistamista
Motkotin vähän miehelleni, koska hän ei yritäkään muistaa oman sähköpostinsa salasanaa, vaan aina esim. tilatessaan netistä jotain, käyttää minun osoitettani. Uhkailin, että muisti taantuu, kun sitä ei käytä.

Uhkailuni kai vähän kolahti, sillä mieheni puolustautui kertomalla, että muistaa kyllä monenlaisia asioita. Muistaa kuulemma mm. nimensä, osoitteensa ja jopa puhelinnumeronsa - en ollut vielä kovin vakuuttunut näistä taidoistaan. Kun seuraavana aamuna ajelimme töihin, mieheni alkoi pitkän hiljaisuuden jälkeen luetella numerosarjoja ja osoitteita. Hän kuulemma muistaa paljon numeroita ja osoitteita. Mutta muistaako, miten ne liittyvät mihinkään?

Jos en itsekään enää mikään hyvä muistaja ole, niin mieheni muisti ei parhaimmillaankaan ole ollut kovin hääppöinen. Hän on unohtanut minut huoltoasemalle, lapsemme päiväkotiin, kolmesta kauppa-asiasta yhden (oluen muisti), makkarakeiton viikoksi liedelle, kalliolaisen kerrostaloasuntomme oven sepposen selälleen perjantai-illaksi, työkalut aina siihen, missä niitä on viimeksi tarvittu, naimisiinmenovuotemme sen jälkeen, kun ystävämme vaihtoi samaa vuosimallia olleen autonsa jne.


Mutta ehkä vähän huono muisti on yksi pitkän parisuhteen salaisuuksista?

sunnuntai 21. tammikuuta 2018

Isä

Isä-Onni täyttäisi tänään 90 vuotta. Tai tarkkaan ottaen Matti-isänsä ja Henny-äitinsä olivat kertoneet, että oikea syntymäpäivä oli joku toinen, mutta ei se niin viikon päälle silloin ollut, kirkonkirjoihin merkittiin 21.1.1928.

psaha=pokasaha, ksaha=kaarisaha, msaha=moottorisaha, pvur=päiväurakka, halk=halkoja
Isä oli hyvä isä. Hän oli yksi kilteimmistä ja ystävällisimmistä tuntemistani ihmisistä. Isä oli huolehtivainen. Kun veljeni tai minä lainasimme isän autoa, piti aina varata vähintään varttitunti siihen, että isä esitteli auton hallintalaitteet, jotta matka sujuisi turvallisesti. Kuplavolkkarissahan oli ratin ja polkimien lisäksi lyhyet ja pitkät valot sekä vilkku. Isä esitteli aina myös lämmityslaitteen vimpstaakelit (suora lainaus) maininnalla ”ne eivät toimi”. Eivät toimineet myöhemminkään kohtaamissani kuplissa. Ovatko ne jossain kuplassa joskus toimineet?

Isän lapsuudenkoti Viantienjoella oli köyhä. Isosiskopuoli ja isovelipuoli kuolivat sota-aikana ns. lentävään keuhkotautiin. Isä ja kuusi vuotta nuorempi pikkusiskonsa Aino sijoitettiin muutaman kilometrin päähän naapuriin tartunnan välttämiseksi. Etenkin pikku-Ainon koti-ikävän käytyä ylivoimaiseksi, isä oli ottanut Ainoa kädestä ja sanonut, että nyt lähdetään kotiin. Vaara oli onneksi ohi ja kotiin kävelleet isä ja Aino säästyivät.

Sairastin itse lapsena rajun keuhkokuumeen. Toipilasaikana menin välillä piiloon yskimään, jottei isä niin huolestuisi. Aikuisena opin ymmärtämään isän huolestumisen johtuneen lapsuutensa keuhkotautipelosta. Isällä oli kyllä tehokas yskänlääke: pikiöljyllä marinoitu sokeripala imeskeltäväksi. Lääkärille lääkkeestä ei saanut mainita, mutta ei yskittänyt enää. Tyhjentäessäni kotitaloa vuosi sitten, löysin lääkekaapista pikiöljypullon. Ehkä käytän sitä seuraavan sitkaan yskän nujertamiseen.


Isä kertoi usein lapsuutensa joulusta, jolloin oli saanut lahjaksi appelsiinin. Vaikka se oli ainoa lahja, se oli ollut juhlaa! Oli myös toinen lapsuuden joulu, jolloin isälle ei ollut riittänyt yhtään lahjaa. Isä kertoi tietenkin kovasti pettyneensä ja menneensä talliin Poku-hevosen luo salaa itkemään. Poku oli ollut rakas hevonen. Isä oli yrittänyt ratsastaakin sillä, mutta niin kaveri kuin olikin, Poku ei ratsastamista sallinut. Aina kun isä oli yrittänyt kiivetä selkään, Poku oli tarttunut hampailla isän saappaan kärjestä ja nykäissyt isän maahan. Joku raja ystävyydelläkin.

13-vuotiaana isä aloitti metsätyöt ja työskenteli metsurina 45-vuotiaaksi asti, jolloin terveyssyistä siirtyi Veitsiluodon tehtaalle kirvesmieheksi. Vuonna 1955 isä asettui kotivävyksi Erkinpaikan Hellin luo Simoniemeen. Vanhaemäntä Hilja oli kuollut jo 40-luvun lopulla ja vanhaisäntä Jannekin kuoli vajaan vuoden kuluttua. Veljeni Risto syntyi 1956 ja minä 1962. Isä ja äiti rakensivat samalle tontille talon, joka valmistui jouluna 1966 ja jossa vanhempani asuivat elämänsä loppuun asti.

Urheilu, erityisesti hiihto, oli isän intohimo. Nuorena hän hiihti kilpaa ja pärjäsikin piirikunnallisella tasolla. Vanhempana hän valmensi meitä nuoria hiihtäjiä ja toimi huoltojoukoissa voitelumestarina. Äiti ja isä järjestivät parinkymmenen vuoden ajan joka kevät kotonamme Simoniemessä ”Halosen hiihdot” lähinnä lapsille, joinakin vuosina kisassa oli aikuistenkin sarjoja. Osallistujia oli aina kymmeniä. Isä ylläpiti 2,5 km:n latua lähimaastossa ja teki kisoja varten lisäksi lyhyempiä nappuloille sopivia latuja.

Totuimme veljeni ja äitimme kanssa hyvään suksihuoltoon. Latu lähti takaoven edestä, joten sukset saattoi laittaa vaikka sisällä jalkaan. Jos vähänkään vihjasimme hiihtolenkistä, isä lähti hinkkaamaan rexit tai swixit suksen pohjiin, testautti ja tenttasi, että sukset varmasti olivat hyvät. Mikään ei hänen mukaansa tapa hiihtämisen iloa niin kuin huonosti toimivat välineet ja väärä pukeutuminen. Mikä on totta.

Isä halusi kaikille hyvää. Meille lapsille hän tasoitteli tietä ja jopa kehui ja kannusti, vaikka meidän lapsuutemme aikaan se oli vähän kiellettyä. Lapsi menee pilalle, jos häntä kehuu. Aikuisena olen miettinyt, että isä käsitteli sillä tavalla oman köyhän lapsuutensa traumoja. Hyvällä tavalla. Miniän ja vävyn isä otti sydämellisesti osaksi perhettä ja lapsenlapset sulattivat sydämensä täysin.

Isä sairastui Alzheimeriin noin 70-vuotiaana. Kun diagnoosi oli jo tehty, mutta kunto kohtuullinen, isä yritti vielä mieheni avuksi harvennushakkuisiin, kuten aina aiemminkin. Harvennustyömaalle oli muutaman kilometrin kävelymatka metsätietä pitkin. Isä oli tullut metsässä jo työskennelleen mieheni luo kantaen raskasta raivaussahaa ja muuta välineistöä. Ennen helposti sujunut reitti oli nyt vienyt voimat. Isä oli istunut nuotiolle ja hyvin murheissaan todennut miehelleni, että ”Et usko, kuinka vituttaa”.  Isä, joka ei juuri koskaan kiroillut. Liikuttunut mieheni tarjosi isälle kipinämikon paikkaa, joka on talvisissa metsätöissä tärkeä. Ja erityisen tärkeää on nuotiokeskustelu. Se oli isän viimeinen metsätyö.

Pikkuhiljaa isä hiipui pois. Huumorintaju, joka oli isän leimallinen luonteenpiirre, pilkahteli viimeiseen asti. Isä oli jo vuodepotilaana eikä juurikaan reagoinut mihinkään. Kertoilin hänelle lastemme kuulumisia. Kerroin, että esikoisemme oli päässyt varusmiespalvelukseen Lapin sotilassoittokuntaan. Aprikoin isälle, että onkohan perinyt häneltä musikaalisuutensa. Että onko käynyt niin kuin miehelleni, joka epäilee lasten perineen kaiken musikaalisuutensa häneltä. Että hänelle ei ole jäänyt mitään. Juuri mihinkään reagoimaton isäni hymyili leveästi, suorastaan naurahti. Isä oli aina sanonut, että hän ei voi tietää, osaako laulaa, koska ei ole ikinä tullut kokeilleeksi.


Isän kuolemasta tuli viime lokakuun lopulla kymmenen vuotta. Äiti-Helli nukkui pois vuosi sitten ja siunattiin isän viereen päivälleen vuosi sitten. Illalla vien kynttilän haudoilleen.
Helli ja Onni


lauantai 13. tammikuuta 2018

Elokuvia ja vaiheistusvirheitä

Oikea ajoitus on tärkeää hyvin monessa asiassa. Mieheni on sähkömies, joten hän tietää vaiheistuksen merkityksen erityisen hyvin. Siksipä ihmettelenkin, että juuri hänelle piti sattua seuraava tapaus.

Elimme VHS-aikaa ja aloimme katsoa TV:stä elokuvaa Vauhdilla Chicagoon, joka vaikutti hauskalta. Ensimmäisellä mainoskatkolla lähdin nukuttamaan vauvaamme, laitoin VHS-kasetin paikoilleen ja pyysin miestäni asettamaan nauhoituksen päälle, kun elokuva taas jatkuu. Mieheni luonnollisesti totteli ja päättipä vielä ”käsin” poimia muutkin mainoskatkot pois nauhoituksesta. Hyvä ajatus, mutta kun se vaiheistus meni pieleen. Nauhoitus oli katkaistu aina elokuvan alkaessa ja laitettu päälle mainosten alkaessa. Hyvä setti mainoksia tallentui nauhalle.

Ei se elokuva kuulemma niin hyvä ollutkaan. Jostain syystä olin kuitenkin kuullut runsaasti kovaäänistä hymyilyä vauvaa nukuttaessani.

Joitakin elokuvia ei vaan ole tarkoitettu nähtäväksi. Helsingissä 1980-luvulla asuessamme päätimme lähteä katsomaan Vaarallisen suhteen, joka oli sen ajan hittileffa. Ensimmäinen yrityksemme kariutui, koska näytös oli loppuunmyyty. Toisella kerralla saimme kuningasidean lähteä asunnoltamme Kalliosta autolla keskustan leffateatteriin. Lähdimme hyvissä ajoin, jotta saisimme tällä kertaa liput. Etsimme tunnin verran parkkipaikkaa. Kalliosta kotikadultamme olisi saattanut asiakaspysäköintitunnuksellamme löytyä.

Muutimme muutaman kuukauden päästä Kemiin ja riemukseni huomasin, että Vaarallinen suhde menee viimeistä iltaa Kemin leffateatterissa. Sinne siis. Heti löytyi parkkipaikka ja liputkin olisimme helposti saaneet, mutta olin jotenkin katsonut alkamisajan väärin ja olimme puoli tuntia myöhässä. Emme menneet. 

Kun saimme hankittua omat videolaitteet, hain ensimmäiseksi Vaarallisen suhteen videovuokraamosta. Ei varmaan tarvitse edes mainita, että kasetti oli viallinen ja leffa jäi näkemättä.

Nyttemmin olen molemmat elokuvan nähnyt.

Jotkut elokuvat taas pulpahtavat eteen jatkuvasti. Tai pulpahtivat. Tänä päivänähän kaikki on helposti katsottavissa koska vaan. Ja TV:stä pulpahtelee esim. kaikki Vares- ja Bond-elokuvat muutaman kerran viikossa. Joka ikinen viikko.


Vielä 1980-luvulla elokuvien näkemiseksi piti sovitella omia aikatauluja näytösaikataulujen mukaan. Olimme hilpeässä opiskelijaporukassa Vaasassa katsoneet Poliisiopisto 1:n pari kolme kertaa. Ratkiriemukashan se silloin oli. Helsinkiin muutettuamme huomasin, että Kurvin elokuvateatterissa asuntomme vieressä menee Poliisiopisto 2 ja sen illan näytös alkaisi viiden minuutin päästä. Juoksemalla ehdimme. Alku oli samanlainen kuin Poliisiopisto 1:ssä, ehkä sitä vaan vielä mainostetaan tässä samalla. Luulimme me. Leffa OLI Poliisiopisto 1. Olin lukenut mainoksen väärin. Joku kohtaus vielä nauratti, mutta opiskelijabudjetilla pääsylippurahat olisi mieluummin sijoittanut tuoreempaan ilmaisuun.

sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Vuosi vaihtuu

Niin se sitten vierähti Suomi100-juhlavuosikin. Ensi vuonna voimme juhlia Suomi101-vuotta, sehän on vielä kovempi juttu! Sen lisäksi Ooppelimme täyttää 30 vuotta, gaalaa pukkaa.

Oma ”päätän kaikki aikatauluni itse” -vaihe vaihtui loppuvuodesta työssäkäyvän elämään. Siihen päälle runsaslumisen talven lumityöt ja jouluihmisen tohinat eikä ole enää juurikaan tarvinnut aikatauluista itse päättää. Välillä on menty tulipalonsammutustaktiikalla päivästä toiseen. Jos lumitöiden yhteydessä tuota termiä voi käyttää. Tämä ei ollut kuitenkaan valitus, tekeminen on mukavaa. Pidän jopa lumitöistä. Jos sateiden määrä jatkuu samanlaisena, kysykää keväällä uudestaan.

Joulun aikaan tietenkin rauhoituttiin. Koska joulukortit jäivät ostamatta ja siten lähettämättä, teimme perheen joulutervehdyksen videoitse. Taivalsimme kauniina joulunaluspäivänä kuusenhakureissulle kauas metsään, teimme nuotion ja kuvasimme videon, joka on nähtävissä facebook-seinälläni. 

Paistoimme luonnollisesti makkarat – nuotion tekeminen velvoittaa – joimme glögit ja taivalsimme takaisin. Kaikki jaksoivat hyvin koko kolmenkymmenen metrin matkan takaisin pihallemme, jossa haimme viime vuonna ostetun tekokuusen ulkorakennuksesta ja veimme terassille tuulettumaan. Sinnehän se kuusi sitten upposi seuraavan yön lumimyrskyyn ja sitä sai sulatella kodinhoitohuoneessa kuten oikeaa kuusta konsanaan.

Kinkun ostaminen on oma projektinsa. Kerran vuodessa mieheni saa tiirailla kinkkuja oikein luvan kanssa. Tänä vuonna – kuten edellisenäkin – päädyimme kahteen pieneen kinkkuun: toinen ostettiin Ruotsista ja toinen Suomesta. Niitä sitten joulupuhteina vertaillaan, kyllä riittää puuhaa ja aivotyötä pyhiksikin.

Kinkun paistaminen on meditatiivista puuhaa. Mieheni hoitaa sen. Takkaa lämmitetään ensin päivä, joten tämä on se päivä talvesta, jolloin kukaan ei palele meillä, vaikka päällä olisi vain yksi kerros villaa. Kun takan lämpötila on sopiva, sinne asetellaan kinkku. Kinkunpaistajani asettuu otsalamppu päässään keinutuoliin takan ääreen kinkkua ja mittaria tuijottamaan. Ulottuvilla on luonnollisesti ruotsalainen 2,8-prosenttinen rauhoitusjuoma, puuha on kuitenkin sen verran rankkaa. Puuha näyttää olevan jopa vielä mielenkiintoisempaa kuin ulkolämpömittarin tuijottaminen, jota mieheni myös harrastaa. Tänä vuonna ulkolämpötilat ovat vaihdelleet voimakkaasti, joten touhu on huisin jännittävää. Rauhoitusjuoman sekin siis vaatii.

Lämminhenkinen ja rauhallinen joulu 2017 on nyt ohi ja edessä ovat hurjat uuden vuoden juhlat, joita tosin molemmille iskenyt flunssa hillitsee. Ajattelimme kuitenkin jokavuotiseen tapaan heitellä sädetikkuja pihapuihin. Jos oikein riehaannumme, saatamme tehostaa heittoja ääntelemällä. Kyseessä on luonnollisesti kilpailu. Numerolaput rintaan ja se voittaa, joka saa palavan tikun jäämään korkeimmalle puuhun. Toinen perinteinen huvimme (kilpailu sekin) kruunukorkkien pituusammunta sormien välistä napsauttamalla on nykyään vähän haasteellinen järjestää, koska kruunukorkkeja on enää niin vähän tarjolla.

Uusi vuosi 2018 on alkamassa, lähdetään siihen positiivisin mielin. Luvattaisiinko kaikki olla ystävällisiä toisillemme? Silloin on itselläkin mukavampaa.

Juhlikaa vuoden vaihtumista elämäntilanteeseenne sopivasti itsestänne ja toisistanne huolta pitäen. Älkää hukikko ittiänne (sit. Helli), älkääkä ampuko raketeilla tai skumppapullon korkeilla tai kruunukorkeilla tai sädetikuilla tai millään itseänne tai toisianne silmään. Tai mihinkään muuallekaan. Ja pidetään muutenkin malttia paukuttelujen kanssa, muistetaan pelkääviä eläimiä.


Oikein mukavaa ja hyvää uutta vuotta kaikille!








keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Suomi 100 vuotta

Kun Suomi itsenäistyi, anoppini oli 2-, tätini 5-, vanhin enoni 3- ja toinen 1-vuotias. Kukaan heistä ei elä enää, Reino-eno kaatui jatkosodassa, muut elivät kohtuullisen pitkän elämän. Appeni oli rintamalla viisi vuotta 18-23-vuotiaana. Isäni oli ensimmäistä ikäluokkaa, joka ei ollenkaan joutunut rintamalle. Molempien vanhempieni teini-ikä vierähti sodan jaloissa. 

Kun minä synnyin, sodan päättymisestä oli 17 vuotta. Nuoruudessani se tuntui iäisyydeltä. Ihmettelin, miten ihmiset jaksavat jauhaa niin vanhoista asioista. Nyt 17 vuotta sitten tapahtuneet asiat tapahtuivat äsken. Vuonna 2000 ostamani talvitakki on vielä uudehko.

Tyhjennän erittäin hitaasti lapsuudenkotiani. Sieltä löytyy omaan elämääni perspektiiviä tuovia lähihistorian aarteita: isovanhempieni koulutodistuksia 1800-1900 -luvun taitteesta, Amerikkaan muuttoon liittyviä matkustusasiakirjoja ja äidinisäni Maatalouskalentereita mm. vuodelta 1917. Ehkä sykähdyttävin löytö tähän mennessä on äidinisäni kalenterimerkintä 30.11.1939: ”Wenäjä alotti sodan. Wirtsaa ajelen vaan.” Sitä ennen ja sen jälkeen on kalenteriin kirjattu ylös, montako häkkiä Leipiolta oli haettu heiniä, että latopuita on veistetty ja että ”Reino lähti reserviin”.

Idolini Esko Valtaoja muistuttaa ihmiskunnan positiivisesta kehityksestä. Olen Eskon kanssa samaa mieltä: Kaikki asiat eivät mene parempaan suuntaan, mutta useimmat menevät. Oma ja minusta seuraava sukupolvi on saanut elää hyviä rauhanaikoja ja saa toivottavasti elää vastakin.

Olemme mieheni kanssa karavaanailleet ja polkupyöräilleet ympäri Suomea ja hämmästelleet kesäisen Suomen kauneutta. Esimerkiksi Järvi-Suomi, Ahvenanmaan saaristo, Pohjanmaan lakeudet ja kesäkaupungit kannattaa kokea. Auringon laskua Perämereen ihastellessa nukkumaan meno unohtuu. 

Talvinen Suomi on yhtä kaunis. Matala marraskuinen aurinko kimalluttaa huurteiset oksat ja hanget timanteiksi. Lumiset puut luovat satumaiseman. Kevättalven aurinkoinen Perämeri on sanoinkuvaamaton, puhumattakaan tunturimaisemista. Syksyllä ruska ällistyttää väreillään.

Myönnetään, että on vähemmänkin kauniita päiviä, mutta sitä paremmin kauniit päivät korostuvat.

Satavuotias Suomi herkistää. Olen onnellinen, että olen syntynyt ja asun juuri tässä maassa. Toivon maan päättäjille viisautta ja kaukonäköisyyttä säilyttää Suomi hyvänä maana asua myös seuraaville sukupolville. Mieleeni tulee lapsena kirkossa kuulemani esirukous, jossa pappi rukoili mm. esivallan puolesta. En ihan ymmärtänyt, mitä sana tarkoitti, mutta päättelin sen tarkoittavan järjestysmiehiä, jossa toimessa isänikin silloin tällöin oli Palohovin humppatansseissa. Olin tyytyväinen rukoukseen.

Onnittelut meille suomalaisille, olemme saaneet ja luoneet hyvän maan, sellaisena sen pitäkäämme – me ja tulevat sukupolvet.

Hyvää itsenäisyypäivää!











lauantai 18. marraskuuta 2017

Ansiotyöhön

Olen tällä viikolla aloittanut ansiotyön pitkähkön tauon jälkeen. Viikon työskentelyn jälkeen en enää edes muista olleeni työttömänä. Kaikkeen tottuu.

Töiden aloittaminen ei ollut suinkaan helppoa. Piti muistaa herätä ja nousta ylös, kun kello soi. Herääminen aikaisin vaatii totuttelemista. Noudatan ohjetta, jonka tyttäreni minulle pienenä antoi. Ylösnousu on helppo toteuttaa napakoin liikkein: "Piip, istumaan! Piip seisomaan!" Ja siitä lähtee!

Heräämisen lisäksi piti muistaa pukea vaatteet päälle oikein. Eikä mitkä tahansa vaatteet. Haaroista ratkenneet legginsit ja hiuti kuluneet verkkarit piti aamulla unohtaa. Hiukset piti muistaa aamulla kammata ja naama maalata. Ja tarkistaa, ettei kinkkusiivu jäänyt hampaiden väliin tai hammastahnat rinnuksille. Miehen kanssa piti mahtua yhtä aikaa aamiaiselle ja eri aikaan vessaan. Siinä sitä on sompaamista.

Samassa tilanteessa olleet ystäväni antoivat hyviä vinkkejä työpaikalle: Pitää muistaa avata housut vasta vessassa. Vessan ovet pitää muistaa lukita. Housut pitää muistaa laittaa kiinni ennen kuin tulee vessasta. Pitää muistaa sanoa päivää. Ei saa kaivaa nokkaa eikä pieraista. Pitää muistaa lähteä töistä oikeaan aikaan.

Noita ohjeita muistin luullakseni noudattaa. Sen sijaan en muistanut hengittää pariin työpäivään (kukaan ei ohjeistanut). Siksi pää oli illalla kipeä. Loppuviikosta muistin jo töissäkin hengittää.

Ensimmäisen päivän seurasin perehdyttäjääni tiiviisti, myös vessaan. Sittemmin olen osannut kulkea talossa myös yksin.


Mukava viikko ja mielenkiintoinen työ. Vaikka viihdyin hyvin vapaallakin, on kiva palata töihin. Työmatka on sopivan pituinen, sen voi kävellä tai pyöräillä. Ja perjantailla on taas isompi merkitys.
Työmatkalta

perjantai 10. marraskuuta 2017

Anorakkipuku

Ostin joskus 1990-luvun alkupuolella itselleni laadukkaan viininpunaisen Karhun anorakkipuvun. Siihen kuuluu perinteinen anorakki kenguru- ja sivutaskuineen, reiluine huppuineen ja pisteenä tyyli-iin päälle ruskeine nahkasomisteineen.


Pidin sitä aina hiihto- ja muilla luontoretkillä sekä muuten ulkoillessani. Pettymyksekseni se alkoi kuitenkin jo muutaman vuoden päästä hajoilla. Nippanappa kymmenen vuotta kesti ehjänä. Kangas oli yllättävän ohueksi kulunut ja alkoi lahouttaan repeillä. Minun täytyi siis surukseni luopua sen ihmistenilmoillakäytöstä.


Luonnollisesti säästin sen kuitenkin piha-, metsuri- ja ulkomaalaushommia varten ja siinä tehtävässä se onkin ollut täydellinen! Haravaoidessa sen lukuisiin taskuihin voi kerätä maasta löytyneet aarteet, kivet ja roskat, jotka eivät kuulu haravointijätteisiin. Taskuihin mahtuu hyvin myös vesipullo, puhelin, avaimet, nenäliinat, puutarhasakset, vesuri yms. ulkohommissa välttämätöntä rekvisiittaa.


Muutama vuosi sitten askaroidessani erityisen reippaasti housut repesivät takaa ratkaisevan pitkästi. Onneksi puvussa on vuori, joten kalsarit eivät vilkkuneet edelleenkään, mutta valkoinen vuori saattoi näyttää kalsareilta ja oli siksi vähän ikävän näköinen. Mietin jo housujen hävittämistä, mutta ystävien kannustamana korjasin ne. Ei menneet hyvät retkeilyhousut vielä.


Kengurutasku ei kestänyt löytämäni tiiliskiven painoa ja teräviä reunoja, joten sekin ratkesi niin, että korjasin takin leikkaamalla taskun pois. Onhan noita pienempia taskuja vielä useita. Eikä puvulla voi lähteä kotipihasta kovin kauas, joten kannettavaa ei välttämättä tarvitse olla niin paljoa aina mukana.


Olkapäiden ja tereiden nahkasomisteet paljastuivat vuosien varrella tekonahkaisiksi ja ne rapisevat pikku hiljaa haravoitavien lehtien sekaan ja pesukoneen pohjalle. Pesen pukua nimittäin säännöllisesti kerran vuodessa. Joskus vähän harvemmin.


Pesin sen taas äsken. Olen jo useita vuosia miettinyt siitä luopumista, mutta se on vähän kuin Ooppelimme ja Selänne. One more year.


Jos joudun sen joskus hävittämään, otan siitä talteen laadukkaan huppunauhan ja hyvät tukevat vetoketjut, joissa on Karhun logo. Niitä voi vielä tarvita.