perjantai 4. toukokuuta 2018

Hiihtopäivitys, tapahtui pari viikkoa sitten



Aurinkoisena huhtikuun torstaiaamuna sulloimme Micran täyteen suksia, sauvoja, laukkuja ja ihmisiä ja ampaisimme Ylläkselle, Äkäslompoloon vaihteeksi. Navigaattori opasti meidät Lodge 67N -hotelliimme. Ulko-ovella ihmettelimme, miksi ovessa lukee MediYlläs. Nerokkaasti katselimme ympäristöä vähän laveammin ja siinähän se hotelli oli vieressä. Navigaattoriin luottava voi löytää itsensä majoittumasta lääkäriasemalle, vaikkei edes mainittavia vaivoja juuri sillä hetkellä sattuisi olemaan.

Saimme huoneemme sovittua aiemmin, vastaanotto oli ystävällinen ja pieni hotelli todella viihtyisä. Hirveä nälkä oli ehtinyt matkan aikana kasvaa, joten päädyimme Eväskoriin pizzalle. Virhe. Ei siksi, että pizzoissa mitään vikaa olisi, päinvastoin, hyvät ja maittavat olivat. Ja täyttävät. Niin täyttävät, että jaksoimme juuri ja juuri vyörytellä hotellille ruokalevolle. Olimme suunnitelleet pientä hiihtolenkkiä iltasella. Nyt emme jaksaneet enää edes ajatella hiihtämistä.

Sen verran piristyimme illan päälle, että lyllersimme Selvä Pyy -pubiin, jonka TV:stä näkyi Kärppä-peli. Hävisivät mokomat. Pubi oli aivan täynnä ja meteli sen mukainen. Korkea ikämme yhdistettynä pizzaväsymykseen kurtistutti kulmiamme metelin yltyessä. Siispä poistuimme nopeasti paikalta pelin päätyttyä. Nukkumaan, olimme sentään olleet hereillä jo monta tuntia!

Pitkien yöunien jälkeen maistui aamiainen: kaikkea hyvää ja takkatulen ääressä! Söimme tukevasti ja pitkään. Muutama plussa-aste ja räntä-/vesisade saivat meidät vaihtamaan päivän lajin hiihdosta pyöräilyyn. Hotellimme etuihin kuului maksuton läskipyörien käyttö. ”Ajetaanko läski pyörällä”, kysyi mieheni ovelasti. Polkaisimme siis laskettelurinteen baariin pullakahville. Tai välillä piti kyllä pysähtyä huohottamaan ja taluttamaan, sillä pyörissä ei ollut vaihteita ja ylämäki oli melkoinen. Lisäksi minun pyöräni paukahteli massiivisten jalkavoimieni alla (nimenomaan LIHASmassan vuoksi!) niin, että pyörä tuntui hajoavan atomeiksi minä hetkenä hyvänsä. Vaihdoimme pyöriä ja pauke jatkoi Timonkin alla, muttei pyörä hajonnut.

Paistoimme Luontokeskus Kellokkaan nuotiopaikalla makkarat ja huristelimme alamäkeä takaisin hotellille. Pienet päiväunet taas. Lepoloma. Iltasella Rouheeseen nauttimaan synttäri-illallinen ja olihan se hyvää! Rautua ja uunimustikkajäätelöä (erikseen kuitenkin), valkkaria ja skumppaa. Ja mahat taas pullollaan. Yhdet rauhoittavat sentään päätimme vielä karaokebaarissa ottaa. Paitsi että seuraamme liittynyt pariskunta tarjosi meille toiset. Ja kun sitä karaoketakin piti laulaa monta biisiä, niin yhtäkkiä kello olikin yksi. Äkkiä hotellille nukkumaan!

Ja taas takkatulen ääreen aamiaiselle. Tällä kertaa bongailimme aamiaiskokin kanssa mustarastasta, joka vilahteli puiden välissä. Aamiaisella ollut meitä parikymmentä vuotta vanhempi herrakaksikko sen sijaan kyseli yölintujen perään.  Lunta sateli, joten aamupäivän vötkistelimme pari tuntia ennen kuin ampaisimme hiihtämään. Ladut olivat luistavat, mutta luistelubaana jo aika muhjuinen. Löysimme ladun varrelta ihanan Navettagallerian, jossa nautimme taideteosten keskellä Mari Boinen musiikkia ja munkit kotitekoisen mustikkamehun kanssa. Loppumatka oli tasa- ja alamaata, joten oli oikein leppoisaa sujutella hotellille levähtelemään ennen iltaruokailua.

Ruokailupaikaksi valikoitui Well, aiemmin Ylläksen Kaivohuoneena ja muistaakseni Pipolana tunnettu. Ruokaa odotellessa paikan valinta alkoi vähän epäilyttää, sillä olimme ison paikan ainoat asiakkaat. Epäilys osoittautui turhaksi, sillä hamppariateria oli oikein herkullinen. Kaikki muut olivat varmaan jo Selvä Pyyssä jääkiekko-ottelua odottelemassa, sillä se taisi olla Äkäslompolon ainoa baari, jossa peli näkyi. Sinne siis mekin kiireesti ruuan jälkeen. Kannatti, Kärpät voitti taas Tapparan.

Pitkien ja makeiden yöunien ja takkatuliaamiaisen jälkeen Micra täyteen tavaraa ja kotia kohti. Kukkolankoskella nautimme lättykahvit, vaikka koski olikin vielä lähes jäässä.

Kotona sukset naulaan ensi talvea odottelemaan. Tai ei niitä naulata viitsi, mutta vintille kuitenkin. Tänä talvena hiihtokilometrejä tuli niin vähän, että hävettää. Ehkä petraan ensi talvena? Ehkä ostan skinit?



perjantai 13. huhtikuuta 2018

Torstai 12. tössäkepäivä


En ole koskaan huomannut, että perjantai 13. päivä olisi onnen tai onnettomuuksien kannalta sen kummempi kuin muutkaan päivät. Sen sijaan torstai 12. päivä oli ainakin tässä kuussa kohtalaisen tössäkkeinen päivä. Ei mitään varsinaisia onnettomuuksia sattunut, mutta ei vaan oikein lähtenyt. Mikään.

Kuljen töihin usein pääovesta, joka avautuu automaattisesti, kun sitä lähestyy. Toisinaan käytän toista ovea, joka pitää itse älytä avata. Eilen, torstaina 12.4., seisoskelin aamulla oven edessä ja odottelin sen avautumista. Kunnes muistin käyttää lihasvoimaani.

Ruokatunnilla painelin hissin nappia – ei tapahtunut eikä kuulunut mitään. Hissejä on vierekkäin kaksi. Kokeilin ovea, ei avautunut.  Kävelin käytävän päähän asiakaspalveluun kysymään, tietävätkö hissin olevan epäkunnossa. Sitä oli kuulemma aiemmin korjailtu, joten kaveri lähti kanssani testaamaan. Avasi minulle sen hissin oven, jota en ollut hoksannut yrittää avata ja painoi vielä varmuuden vuoksi nappia, jotta hissi varmasti lähtee liikkeelle ja vie minut kolmanteentoista kerrokseen. Kiitin posket punaisena neuvokkaasta teknisestä avusta. Hissin merkkivalolamppu oli palanut, millä voin vähän selittää avuttomuuttani ovien edessä. 

Iltapäivällä minun piti käyttää neuvotteluhuoneen tietokonetta. Koneella oli tyrkyllä kaksi käyttäjätunnusta, joiden salasanoja en tiennyt. En myöskään päässyt syöttämään omaa käyttäjätunnustani. Siispä soitin IT-tukeen, josta sain nopeasti avun: Salasanaa ei tarvittu, sisään pääsi klikkaamalla vaan käyttäjätunnusta. Täsmälleen sama tunne kuin hissin oven edessä: mitä jos vain kokeilisi avata?

Iltapäivällä, kun palasin parin tunnin työmatkalta, yritin avata työpaikan ulko-ovea flexim-lätkällä. Ei avautunut, piipasi vaan. Huomasin lopulta näyttäväni avainläpyskää väärälle lukijalle. Olin jo kurkistellut oven ikkunoista hölmistyneenä sisään, joten samainen asiakaspalveluihminen, joka ohjasi minut ruokatunnilla hissiin, ehti ystävällisesti tulla avaamaan ovea. En tuntenut itseäni viisaaksi. Mietin, pitäisikö minun maineeni parantamiseksi mainita hänelle, että olen Simon lukion ensimmäinen kuuden ällän ylioppilas vuodelta 1980.

Entisessä työpaikassani kaikki valot toimivat tunnisteilla: kun meni vaikkapa vessaan, valot syttyivät automaattisesti. Aika usein – myös muulloin kuin torstai 12. -tössäkepäivisin – seisoin kotona pimeässä vessassa ja odottelin valojen syttymistä. Tai pidin käsiä hanan alla ja odotin, että vesi alkaa juosta. Vessassa ei onneksi ole yleisöä. Paitsi joskus oli ottokoira-Rasmus, joka seurasi minua kaikkialle. Joskus se unohtui pimeään vessaan, kun suljin poistuessani huomaamatta oven. Rasmus-riepu oli vaan (nolona? vai ovelana? vai kostoksi?) hiljaa vessassa, vaikka hädissäni etsin ja huutelin, että mihin se lemmikkikaverini on kadonnut…


keskiviikko 21. maaliskuuta 2018

Musta rinne ja muita talven riemuja


Kiirettä pitää, ei meinaa ehtiä blogia kirjoittamaan. Nyt kuitenkin alkoi lunta luodessa henkinenkin luovuus pulputtaa.

Pidän lumitöistä. Mukavaa liikuntaa ja mielekästä ulkoilua. Tänä talvena olen liikkunut ja ulkoillut mielekkäästi paljon. Tosin täytyy myöntää, että mieheni on tehnyt lumityötä nyt enemmän kuin minä. Hän paapattaa minulle yleensä lumityötekniikasta päivänselviä asioita, jotka isäni tyttärenä olen tiennyt jo lapsesta asti. Että lumikasoista pitää tehdä loivia ja pitkiä. Minä tiedän kyllä sen. Tiedän myös isäni opettamana, että käytävien laidat olisi hyvä viistottaa noin 45-asteisiksi. Tällöin reunuksen lumi ei pääse mulistumaan käytävälle ja käytävällä mahtuu paremmin kävelemään, vaikka olisi kaksikin ostoskassia käsissä.

Tänään huomasin, että mieheni ei itse ole elänyt, kuten opettaa. Pihamme lumikasat voi luokitella mustiksi rinteiksi. Kolan joutuu pungertamaan lumimäen päälle kädet suorana ylöspäin. Alaspäin voi puolestaan syöksyä persmäkeä kola niskassa.

Välipolun päähän on kasvanut vuori. Onneksi kolauslumen voi kipata sen juurelle, sillä vuori on jo niin korkea, että ilman lisähappea sen päälle ei ole mitään asiaa. Suunnittelen vuorenrinteelle rataa, kaivamme mieheni kanssa slalomit esiin ja alamme pujotteluhommiin. Tervetuloa vaan muutkin meille laskettelemaan, Rinnebaari on auki sopimuksen mukaan.






lauantai 10. helmikuuta 2018

Muisti

Pingipongin olympialaiset alkoivat. Seuraavat pari viikkoa istumme siis vielä normaaliakin enemmän tv:n ääressä. Hiihdin nuorena kilpaa piiritasolla - kieltämättä sen harrastaminen oli minulle helppoa, koska isäni tunsi lajin ja hallitsi suksien voitelun. Mieheni on ehkä vähän katkera siitä, että minulla on ollut tällainen mahdollisuus ja hän yrittää siksi vähätellä Hopeasompa- menestyksiäni. Vaikka ei niissä paljoa vähättelemisen varaa ole.

Naisten hiihtokisoja katsellessamme mieheni alkoi taas muistella minun hiihtosaavutuksiani. Mutta eipä muistanut nimeä ”Hopeasompa”. Ääneen hapuili, että mikä se kisa oli, mihin nuorena osallistuit… ei se Stanley Cuppikaan ollut… No siinäpä muistelee. En auta. Tekee vaan hyvää yrittää muistaa. Tässä iässämme varsinkin nimimuisti ihan selvästi heikkenee. Muistitila yksinkertaisesti täyttyy. Pitäisi saada lisää levytilaa.

On näissä muistamista
Motkotin vähän miehelleni, koska hän ei yritäkään muistaa oman sähköpostinsa salasanaa, vaan aina esim. tilatessaan netistä jotain, käyttää minun osoitettani. Uhkailin, että muisti taantuu, kun sitä ei käytä.

Uhkailuni kai vähän kolahti, sillä mieheni puolustautui kertomalla, että muistaa kyllä monenlaisia asioita. Muistaa kuulemma mm. nimensä, osoitteensa ja jopa puhelinnumeronsa - en ollut vielä kovin vakuuttunut näistä taidoistaan. Kun seuraavana aamuna ajelimme töihin, mieheni alkoi pitkän hiljaisuuden jälkeen luetella numerosarjoja ja osoitteita. Hän kuulemma muistaa paljon numeroita ja osoitteita. Mutta muistaako, miten ne liittyvät mihinkään?

Jos en itsekään enää mikään hyvä muistaja ole, niin mieheni muisti ei parhaimmillaankaan ole ollut kovin hääppöinen. Hän on unohtanut minut huoltoasemalle, lapsemme päiväkotiin, kolmesta kauppa-asiasta yhden (oluen muisti), makkarakeiton viikoksi liedelle, kalliolaisen kerrostaloasuntomme oven sepposen selälleen perjantai-illaksi, työkalut aina siihen, missä niitä on viimeksi tarvittu, naimisiinmenovuotemme sen jälkeen, kun ystävämme vaihtoi samaa vuosimallia olleen autonsa jne.


Mutta ehkä vähän huono muisti on yksi pitkän parisuhteen salaisuuksista?

sunnuntai 21. tammikuuta 2018

Isä

Isä-Onni täyttäisi tänään 90 vuotta. Tai tarkkaan ottaen Matti-isänsä ja Henny-äitinsä olivat kertoneet, että oikea syntymäpäivä oli joku toinen, mutta ei se niin viikon päälle silloin ollut, kirkonkirjoihin merkittiin 21.1.1928.

psaha=pokasaha, ksaha=kaarisaha, msaha=moottorisaha, pvur=päiväurakka, halk=halkoja
Isä oli hyvä isä. Hän oli yksi kilteimmistä ja ystävällisimmistä tuntemistani ihmisistä. Isä oli huolehtivainen. Kun veljeni tai minä lainasimme isän autoa, piti aina varata vähintään varttitunti siihen, että isä esitteli auton hallintalaitteet, jotta matka sujuisi turvallisesti. Kuplavolkkarissahan oli ratin ja polkimien lisäksi lyhyet ja pitkät valot sekä vilkku. Isä esitteli aina myös lämmityslaitteen vimpstaakelit (suora lainaus) maininnalla ”ne eivät toimi”. Eivät toimineet myöhemminkään kohtaamissani kuplissa. Ovatko ne jossain kuplassa joskus toimineet?

Isän lapsuudenkoti Viantienjoella oli köyhä. Isosiskopuoli ja isovelipuoli kuolivat sota-aikana ns. lentävään keuhkotautiin. Isä ja kuusi vuotta nuorempi pikkusiskonsa Aino sijoitettiin muutaman kilometrin päähän naapuriin tartunnan välttämiseksi. Etenkin pikku-Ainon koti-ikävän käytyä ylivoimaiseksi, isä oli ottanut Ainoa kädestä ja sanonut, että nyt lähdetään kotiin. Vaara oli onneksi ohi ja kotiin kävelleet isä ja Aino säästyivät.

Sairastin itse lapsena rajun keuhkokuumeen. Toipilasaikana menin välillä piiloon yskimään, jottei isä niin huolestuisi. Aikuisena opin ymmärtämään isän huolestumisen johtuneen lapsuutensa keuhkotautipelosta. Isällä oli kyllä tehokas yskänlääke: pikiöljyllä marinoitu sokeripala imeskeltäväksi. Lääkärille lääkkeestä ei saanut mainita, mutta ei yskittänyt enää. Tyhjentäessäni kotitaloa vuosi sitten, löysin lääkekaapista pikiöljypullon. Ehkä käytän sitä seuraavan sitkaan yskän nujertamiseen.


Isä kertoi usein lapsuutensa joulusta, jolloin oli saanut lahjaksi appelsiinin. Vaikka se oli ainoa lahja, se oli ollut juhlaa! Oli myös toinen lapsuuden joulu, jolloin isälle ei ollut riittänyt yhtään lahjaa. Isä kertoi tietenkin kovasti pettyneensä ja menneensä talliin Poku-hevosen luo salaa itkemään. Poku oli ollut rakas hevonen. Isä oli yrittänyt ratsastaakin sillä, mutta niin kaveri kuin olikin, Poku ei ratsastamista sallinut. Aina kun isä oli yrittänyt kiivetä selkään, Poku oli tarttunut hampailla isän saappaan kärjestä ja nykäissyt isän maahan. Joku raja ystävyydelläkin.

13-vuotiaana isä aloitti metsätyöt ja työskenteli metsurina 45-vuotiaaksi asti, jolloin terveyssyistä siirtyi Veitsiluodon tehtaalle kirvesmieheksi. Vuonna 1955 isä asettui kotivävyksi Erkinpaikan Hellin luo Simoniemeen. Vanhaemäntä Hilja oli kuollut jo 40-luvun lopulla ja vanhaisäntä Jannekin kuoli vajaan vuoden kuluttua. Veljeni Risto syntyi 1956 ja minä 1962. Isä ja äiti rakensivat samalle tontille talon, joka valmistui jouluna 1966 ja jossa vanhempani asuivat elämänsä loppuun asti.

Urheilu, erityisesti hiihto, oli isän intohimo. Nuorena hän hiihti kilpaa ja pärjäsikin piirikunnallisella tasolla. Vanhempana hän valmensi meitä nuoria hiihtäjiä ja toimi huoltojoukoissa voitelumestarina. Äiti ja isä järjestivät parinkymmenen vuoden ajan joka kevät kotonamme Simoniemessä ”Halosen hiihdot” lähinnä lapsille, joinakin vuosina kisassa oli aikuistenkin sarjoja. Osallistujia oli aina kymmeniä. Isä ylläpiti 2,5 km:n latua lähimaastossa ja teki kisoja varten lisäksi lyhyempiä nappuloille sopivia latuja.

Totuimme veljeni ja äitimme kanssa hyvään suksihuoltoon. Latu lähti takaoven edestä, joten sukset saattoi laittaa vaikka sisällä jalkaan. Jos vähänkään vihjasimme hiihtolenkistä, isä lähti hinkkaamaan rexit tai swixit suksen pohjiin, testautti ja tenttasi, että sukset varmasti olivat hyvät. Mikään ei hänen mukaansa tapa hiihtämisen iloa niin kuin huonosti toimivat välineet ja väärä pukeutuminen. Mikä on totta.

Isä halusi kaikille hyvää. Meille lapsille hän tasoitteli tietä ja jopa kehui ja kannusti, vaikka meidän lapsuutemme aikaan se oli vähän kiellettyä. Lapsi menee pilalle, jos häntä kehuu. Aikuisena olen miettinyt, että isä käsitteli sillä tavalla oman köyhän lapsuutensa traumoja. Hyvällä tavalla. Miniän ja vävyn isä otti sydämellisesti osaksi perhettä ja lapsenlapset sulattivat sydämensä täysin.

Isä sairastui Alzheimeriin noin 70-vuotiaana. Kun diagnoosi oli jo tehty, mutta kunto kohtuullinen, isä yritti vielä mieheni avuksi harvennushakkuisiin, kuten aina aiemminkin. Harvennustyömaalle oli muutaman kilometrin kävelymatka metsätietä pitkin. Isä oli tullut metsässä jo työskennelleen mieheni luo kantaen raskasta raivaussahaa ja muuta välineistöä. Ennen helposti sujunut reitti oli nyt vienyt voimat. Isä oli istunut nuotiolle ja hyvin murheissaan todennut miehelleni, että ”Et usko, kuinka vituttaa”.  Isä, joka ei juuri koskaan kiroillut. Liikuttunut mieheni tarjosi isälle kipinämikon paikkaa, joka on talvisissa metsätöissä tärkeä. Ja erityisen tärkeää on nuotiokeskustelu. Se oli isän viimeinen metsätyö.

Pikkuhiljaa isä hiipui pois. Huumorintaju, joka oli isän leimallinen luonteenpiirre, pilkahteli viimeiseen asti. Isä oli jo vuodepotilaana eikä juurikaan reagoinut mihinkään. Kertoilin hänelle lastemme kuulumisia. Kerroin, että esikoisemme oli päässyt varusmiespalvelukseen Lapin sotilassoittokuntaan. Aprikoin isälle, että onkohan perinyt häneltä musikaalisuutensa. Että onko käynyt niin kuin miehelleni, joka epäilee lasten perineen kaiken musikaalisuutensa häneltä. Että hänelle ei ole jäänyt mitään. Juuri mihinkään reagoimaton isäni hymyili leveästi, suorastaan naurahti. Isä oli aina sanonut, että hän ei voi tietää, osaako laulaa, koska ei ole ikinä tullut kokeilleeksi.


Isän kuolemasta tuli viime lokakuun lopulla kymmenen vuotta. Äiti-Helli nukkui pois vuosi sitten ja siunattiin isän viereen päivälleen vuosi sitten. Illalla vien kynttilän haudoilleen.
Helli ja Onni


lauantai 13. tammikuuta 2018

Elokuvia ja vaiheistusvirheitä

Oikea ajoitus on tärkeää hyvin monessa asiassa. Mieheni on sähkömies, joten hän tietää vaiheistuksen merkityksen erityisen hyvin. Siksipä ihmettelenkin, että juuri hänelle piti sattua seuraava tapaus.

Elimme VHS-aikaa ja aloimme katsoa TV:stä elokuvaa Vauhdilla Chicagoon, joka vaikutti hauskalta. Ensimmäisellä mainoskatkolla lähdin nukuttamaan vauvaamme, laitoin VHS-kasetin paikoilleen ja pyysin miestäni asettamaan nauhoituksen päälle, kun elokuva taas jatkuu. Mieheni luonnollisesti totteli ja päättipä vielä ”käsin” poimia muutkin mainoskatkot pois nauhoituksesta. Hyvä ajatus, mutta kun se vaiheistus meni pieleen. Nauhoitus oli katkaistu aina elokuvan alkaessa ja laitettu päälle mainosten alkaessa. Hyvä setti mainoksia tallentui nauhalle.

Ei se elokuva kuulemma niin hyvä ollutkaan. Jostain syystä olin kuitenkin kuullut runsaasti kovaäänistä hymyilyä vauvaa nukuttaessani.

Joitakin elokuvia ei vaan ole tarkoitettu nähtäväksi. Helsingissä 1980-luvulla asuessamme päätimme lähteä katsomaan Vaarallisen suhteen, joka oli sen ajan hittileffa. Ensimmäinen yrityksemme kariutui, koska näytös oli loppuunmyyty. Toisella kerralla saimme kuningasidean lähteä asunnoltamme Kalliosta autolla keskustan leffateatteriin. Lähdimme hyvissä ajoin, jotta saisimme tällä kertaa liput. Etsimme tunnin verran parkkipaikkaa. Kalliosta kotikadultamme olisi saattanut asiakaspysäköintitunnuksellamme löytyä.

Muutimme muutaman kuukauden päästä Kemiin ja riemukseni huomasin, että Vaarallinen suhde menee viimeistä iltaa Kemin leffateatterissa. Sinne siis. Heti löytyi parkkipaikka ja liputkin olisimme helposti saaneet, mutta olin jotenkin katsonut alkamisajan väärin ja olimme puoli tuntia myöhässä. Emme menneet. 

Kun saimme hankittua omat videolaitteet, hain ensimmäiseksi Vaarallisen suhteen videovuokraamosta. Ei varmaan tarvitse edes mainita, että kasetti oli viallinen ja leffa jäi näkemättä.

Nyttemmin olen molemmat elokuvan nähnyt.

Jotkut elokuvat taas pulpahtavat eteen jatkuvasti. Tai pulpahtivat. Tänä päivänähän kaikki on helposti katsottavissa koska vaan. Ja TV:stä pulpahtelee esim. kaikki Vares- ja Bond-elokuvat muutaman kerran viikossa. Joka ikinen viikko.


Vielä 1980-luvulla elokuvien näkemiseksi piti sovitella omia aikatauluja näytösaikataulujen mukaan. Olimme hilpeässä opiskelijaporukassa Vaasassa katsoneet Poliisiopisto 1:n pari kolme kertaa. Ratkiriemukashan se silloin oli. Helsinkiin muutettuamme huomasin, että Kurvin elokuvateatterissa asuntomme vieressä menee Poliisiopisto 2 ja sen illan näytös alkaisi viiden minuutin päästä. Juoksemalla ehdimme. Alku oli samanlainen kuin Poliisiopisto 1:ssä, ehkä sitä vaan vielä mainostetaan tässä samalla. Luulimme me. Leffa OLI Poliisiopisto 1. Olin lukenut mainoksen väärin. Joku kohtaus vielä nauratti, mutta opiskelijabudjetilla pääsylippurahat olisi mieluummin sijoittanut tuoreempaan ilmaisuun.

sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Vuosi vaihtuu

Niin se sitten vierähti Suomi100-juhlavuosikin. Ensi vuonna voimme juhlia Suomi101-vuotta, sehän on vielä kovempi juttu! Sen lisäksi Ooppelimme täyttää 30 vuotta, gaalaa pukkaa.

Oma ”päätän kaikki aikatauluni itse” -vaihe vaihtui loppuvuodesta työssäkäyvän elämään. Siihen päälle runsaslumisen talven lumityöt ja jouluihmisen tohinat eikä ole enää juurikaan tarvinnut aikatauluista itse päättää. Välillä on menty tulipalonsammutustaktiikalla päivästä toiseen. Jos lumitöiden yhteydessä tuota termiä voi käyttää. Tämä ei ollut kuitenkaan valitus, tekeminen on mukavaa. Pidän jopa lumitöistä. Jos sateiden määrä jatkuu samanlaisena, kysykää keväällä uudestaan.

Joulun aikaan tietenkin rauhoituttiin. Koska joulukortit jäivät ostamatta ja siten lähettämättä, teimme perheen joulutervehdyksen videoitse. Taivalsimme kauniina joulunaluspäivänä kuusenhakureissulle kauas metsään, teimme nuotion ja kuvasimme videon, joka on nähtävissä facebook-seinälläni. 

Paistoimme luonnollisesti makkarat – nuotion tekeminen velvoittaa – joimme glögit ja taivalsimme takaisin. Kaikki jaksoivat hyvin koko kolmenkymmenen metrin matkan takaisin pihallemme, jossa haimme viime vuonna ostetun tekokuusen ulkorakennuksesta ja veimme terassille tuulettumaan. Sinnehän se kuusi sitten upposi seuraavan yön lumimyrskyyn ja sitä sai sulatella kodinhoitohuoneessa kuten oikeaa kuusta konsanaan.

Kinkun ostaminen on oma projektinsa. Kerran vuodessa mieheni saa tiirailla kinkkuja oikein luvan kanssa. Tänä vuonna – kuten edellisenäkin – päädyimme kahteen pieneen kinkkuun: toinen ostettiin Ruotsista ja toinen Suomesta. Niitä sitten joulupuhteina vertaillaan, kyllä riittää puuhaa ja aivotyötä pyhiksikin.

Kinkun paistaminen on meditatiivista puuhaa. Mieheni hoitaa sen. Takkaa lämmitetään ensin päivä, joten tämä on se päivä talvesta, jolloin kukaan ei palele meillä, vaikka päällä olisi vain yksi kerros villaa. Kun takan lämpötila on sopiva, sinne asetellaan kinkku. Kinkunpaistajani asettuu otsalamppu päässään keinutuoliin takan ääreen kinkkua ja mittaria tuijottamaan. Ulottuvilla on luonnollisesti ruotsalainen 2,8-prosenttinen rauhoitusjuoma, puuha on kuitenkin sen verran rankkaa. Puuha näyttää olevan jopa vielä mielenkiintoisempaa kuin ulkolämpömittarin tuijottaminen, jota mieheni myös harrastaa. Tänä vuonna ulkolämpötilat ovat vaihdelleet voimakkaasti, joten touhu on huisin jännittävää. Rauhoitusjuoman sekin siis vaatii.

Lämminhenkinen ja rauhallinen joulu 2017 on nyt ohi ja edessä ovat hurjat uuden vuoden juhlat, joita tosin molemmille iskenyt flunssa hillitsee. Ajattelimme kuitenkin jokavuotiseen tapaan heitellä sädetikkuja pihapuihin. Jos oikein riehaannumme, saatamme tehostaa heittoja ääntelemällä. Kyseessä on luonnollisesti kilpailu. Numerolaput rintaan ja se voittaa, joka saa palavan tikun jäämään korkeimmalle puuhun. Toinen perinteinen huvimme (kilpailu sekin) kruunukorkkien pituusammunta sormien välistä napsauttamalla on nykyään vähän haasteellinen järjestää, koska kruunukorkkeja on enää niin vähän tarjolla.

Uusi vuosi 2018 on alkamassa, lähdetään siihen positiivisin mielin. Luvattaisiinko kaikki olla ystävällisiä toisillemme? Silloin on itselläkin mukavampaa.

Juhlikaa vuoden vaihtumista elämäntilanteeseenne sopivasti itsestänne ja toisistanne huolta pitäen. Älkää hukikko ittiänne (sit. Helli), älkääkä ampuko raketeilla tai skumppapullon korkeilla tai kruunukorkeilla tai sädetikuilla tai millään itseänne tai toisianne silmään. Tai mihinkään muuallekaan. Ja pidetään muutenkin malttia paukuttelujen kanssa, muistetaan pelkääviä eläimiä.


Oikein mukavaa ja hyvää uutta vuotta kaikille!